Ilja Rautsi

The Box (Laatikko, 2009)

Ohjaaja:

• Richard Kelly

elokuva arvostelu

Ohjaus: Richard Kelly

Richard Kellyn ura alkoi vain 27‑vuotiaana äärimmäisen lupaavasti nostalgista kasariteinielokuvaa, aikamatkustusta ja lynchmäisen rinnakkaisia todellisuuksia sisältäneellä Donnie Darkolla (2001). Tony Scottin ankean Dominon (2005) kynäiltyään Kelly palasi ohjaajan pallille ja tulos oli kutakuinkin jokaisella kuviteltavissa olevalla tasolla pieleen mennyt futuristinen mediasatiiri Southland Tales (2006). Mies ilmoitti palaavansa perusasioiden äärelle ja yrittävänsä jotain yksinkertaisempaa. Valmis elokuva kuitenkin heittää entisen ihmelapsen shyamalanien ja Knowingien foliohattuosastolle pysähtymättä lähtöruudun kautta.

Richard Mathesonin Twilight Zone ‑jaksonkin poikineeseen novelliin Button, Button (1970) perustuvan The Boxin keskiössä on James Marsdenin ja Cameron Diazin esittämä aviopari. Arthur on töissä NASA:lla kun taas Norma opettaa kirjallisuutta. Vuosi on 1976 ja rahasta tekee tiukkaa. Eräänä aamuna mystinen Arlington Steward (Frank Langella) jättää parin ovelle salaperäisen laatikon, jossa on lasikuvun alla punainen nappi. Jos nappia painaa, jossain päin maailmaa joku heille tuntematon ihminen kuolee ja pariskunta saa miljoona dollaria.

Moraalidilemma on itsessään kiinnostava ja tarpeeksi hämärä kutkuttaakseen mielikuvitusta. Mitä pitemmälle verkkaisen totisesti kulkeva elokuva kuitenkin etenee, sitä kauemmas Kelly kulkee keskiössä olevista ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Sen sijaan kerronta lähtee kulkemaan koko ajan laajemmalle rönsyileviä kosmisia sivupolkuja, kunnes lopussa päästään jo melko raamatullisille tasoille. Mukaan saadaan eri ulottuvuuksia ja kovin Donnie Darkon visiot mieleen tuovia nestemäisiä portaaleja.

Langellan hahmo paljastuu korkeamman voiman välineeksi, jonka tehtävä on testata ihmiskunnan moraalista oikeellisuutta. Virheistä rangaistaan ankarasti vielä pahemmalla valintatilanteella ja huteriin ratkaisuihin vievä noidankehä on valmis.

Ongelmana on, ettei mikään tästä materialisoidu käsin kosketeltavalle tasolle, jossa katsoja joutuisi oikeasti miettimään ja samaistumaan kiperiä valintoja. Sen sijaan tarjolla on yhä hullummaksi yltyviä huuhaahöpötyksiä ja loputtoman harmaata ja ankeaa kuvastoa.

Draama kulkee näkyvän ennalta määrättyjä latuja ja pääpari saa oman aktiivisuuden sijaan tyytyä olemaan pelkästään loputtomasti palloteltavana moraalisessa shakkipelissä. Ilmeisen hölmöimmille tasoille karataan kuurosokeaksi tehdyn lapsen pysyessä vessaan lukittuna kohteliaasti täysin hiljaa siihen asti kun vanhemmat tulevat hakkaamaan ovea – jota hänen ei pitäisi kuulla, ellei ole lukenut käsikirjoitusta. Kristillisiin perisyntikäsitteisiin päästään umpimielisen typerällä kaavalla, jossa useampi pariskunta saa laatikon tuoman valinnan eteensä ja Eevan jälkeläisyydestä yhä kärsivä nainen on aina napin painaja.

Kumman paljon aikaa käytetään myös Marsin pinnalle lähetettävän kameran pohjustukseen, joka ei lopulta liity oikeastaan mitenkään muihin kuvioihin. Kelly pääsee tosin toteamaan, että Marsissa olisi joskus ollut elämää, joten ehkä tarkoitus on viitata Langellan työnantajien pyyhkineen jo ennenkin planeettoja tyhjiksi kosmisissa moraalinvartijatehtävissään.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Marsden ruuvaa mystisen mustan lootan auki nähdäkseen, onko sen sisällä elektroniikkaa. Laatikko on tyhjä. Kohtaus symboloi hyvin ja nimenmukaisesti koko The Boxia – sen ympärille on rakennettu tolkuttoman ja tarpeettoman monimutkaiset skenaariot, mutta sisältä koko komeus kaikuu onttouttaan.