Mikko Koivisto

Yo-Yo Girl Cop (2006)

Ohjaaja:

• Kenta Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kenta Fukasaku

Alkuperäisen Sukeban Dekan hyvin menestyneen dvd‑julkaisun myötä Toei päätti tuottaa aiheen pohjalta uuden elokuvan. Fanit tuskin innostuivat ajatuksesta, mutta jollakin Toein on rahastettava tänäkin päivänä. Kun huomioidaan, että kultakautensa ohi purjehtineella studiolla ei muutamaa supersankaria lukuun ottamatta enää ole sen enempää elossa olevia franchiseja kuin uskollisia tähtiohjaajiakaan, on melkeinpä hyvä ajatus yrittää puhaltaa uutta eloa vanhaan menestystuotteeseen. Mutta kenen idea oli tarjota pestiä Kenta Fukasakulle?

Yo‑Yo Girl Cop alkaa Tokion nuorisokortteli Shibuyalta, jossa koulutyttö säntäilee ympäriinsä pommivyö päällään ja yrittää varoittaa ihmisiä. 200 leikkauksen, hidastuksen, salamatakauman ja väliin ahdetun mustavakokuvan jälkeen tyttöraukka rähähtää taivaan tuuliin tökerön tietokone-efektin saattelemana. Myöhemmin selviää, että hän oli hallitukselle työskennellyt salainen agentti. Miksi hän juoksi yhteen Tokion vilkkaimmin liikennöidyistä risteyksistä, vaikka tarkoituksena oli suojella ihmisiä, jää hämärän peittoon. Pommien alkuperä on kuitenkin selvitettävä, minkä takia Japanin hallitus tarvitsee uuden vakoojan. Valinta osuu Yhdysvalloissa asuvaan räkänokkateiniin, joka pakotetaan ottamaan tehtävä vastaan uhkaamalla tämän äitiä vankilatuomiolla. Kyseessä on siis samankaltainen asetelma kuin alkuperäisessä Sukeban Deka ‑televisiosarjassa.

Merkittävä ero 20 vuoden takaiseen Sukeban Dekaan on, että se on peräisin ajalta jolloin idolit osasivat näytellä ja laulaa. Ainakin hiukkasen. Fukasakun uuden elokuvan pääosassa nähdään Aya Matsuura, joka täyttää edellä mainitut kriteerit osaamista lukuun ottamatta. Aya on kuitenkin nätti tyttö, ja myös julkaissut hienon jalkahierontavideon. Sekalaisissa sivuosissa nähdään Hello! Projectista pinnalle ponnistanut mutta sittemmin oman v‑u‑den ‑bändin perustanut tyttökolmikko Rika Ishikawa, Erika Miyoshi ja Yui Okada, joiden yhteiselo tosin loppui vuoteen 2008. Sattuneesta syystä kukaan heistä ei ole menestynyt näyttelijänä kovin hyvin, vaikka Ishikawalla onkin ollut liuta televisiorooleja. Yo‑Yo Girl Copissa heidän ainoa todellinen ansionsa on toimia Onyanko Clubin henkisenä, joskin kovin köyhänä jatkeena.

Vielä selkeämpi muutos menneeseen on, että monet 1980‑luvun idolituotteista olivat hyvin ohjattuja ja toteutettuja. Kenta Fukasakun taidot eivät ole parantuneet lainkaan sitten Battle Royale II:n (2003). Paikoitellen hänen MTV‑ohjauksensa saavuttaa nautittavia, täysin tahattomia roska-arvoja, toisinaan seurauksena on vain päänsärkyä. Elokuvan ääniraita ei sekään ole kaksinen. Poikkeuksen muodostaa yksi hieno sävelkulku, joka nostattaa tunnelmaa Matsuuran tälläytyessä uuteen taisteluasuunsa. Jojotoimintaa ei kuitenkaan nähdä erityisen paljoa, vaikkakin lievän kunnianhimon merkkinä mukana on yksi jojokaksintaistelu. Ei siitä kovin paljoa iloa irtoa, sillä ilmassa lentelee pääsääntöisesti metallin sijasta punaisia bittikasoja. Yui Asakan aidolla tavaralla suorittamia yhdistelmähyökkäyksiä tulee ikävä.

Kaikesta huolimatta myös meriittejä löytyy. Vastoin kaikkia odotuksia Kurayamia esittävä Hiroyuki Nagato ei ole kuollut ja kuopattu, vaan kovassa vedossa ja näyttää vieläpä täsmälleen samalta kuin 20 vuotta sitten. Valitettavasti miehelle ei kuitenkaan ole suotu kolmea kohtausta enempää esiintymisaikaa. Toinen alkuperäinen ja ilahduttava elementti on Yuki Saito, joka pääsee lausumaan muutaman repliikin Sakin äidin roolissa. Sakin kontaktihenkilönä toimiva Riki Takeuchi tekee myöskin miellyttävän, nallekarhukarismaan nojaavan roolin. Toisaalta hän kyllä selvästi hyötyy ympäröivien näyttelijöiden huonoudesta. Tarkkasilmäiset huomaavat Takeuchin pöydältä lojumasta ensimmäisestä sarjasta tuttuja tavaroita.

Aya Matsuura on pääroolissa täysin toivoton, mutta saa juurikin sen takia hymyn katsojan huulille useampaan otteeseen. Jos Matsuuran hölmöilylle jaksaa naureskella – ja sietää Fukasakun aivokuollutta ohjausta – elokuvasta saa irtoamaan juuri kertakatselun verran viihdykettä. On silti vaikea kuvitella ketä tällainen teos palvelee. Alkuperäisen Sukeban Dekan ystäviä puolivillainen modernisointi ei erityisemmin ilahduta. Uusi yleisö puolestaan ei tunne lähdemateriaalia ja luultavasti pitää ajatusta jojolla taistelevasta sankarittaresta liian hölmönä. Musiikkivideoelokuvaa on sitäkin tarjolla paremminkin toteutettuna. Jäljelle jää ainoastaan pääosissa nähtävien idolien fanit. Heitä ei kuitenkaan taida olla tarpeeksi, sillä elokuva floppasi Japanin lippuluukuilla. Ehkäpä tämä takaa Sakille jälleen vuosikymmenen tai pari lepoa. Fukasaku sen sijaan ei lepää; häneltä on valmistunut jo kaksi uutta elokuvaa.