Mikko Koivisto

Sukeban Deka (1985)

Ohjaaja:

• Hideo Tanaka
• Morio Maejima
• Michio Konishi
• Tarou Sakamoto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hideo Tanaka, Morio Maejima, Michio Konishi, Tarou Sakamoto

Tärkeimpiin japanilaisiin televisiosarjoihin kautta aikain lukeutuva Sukeban Deka toimi 1980‑luvun mielenkiintoisinta televisioviihdettä tuottaneen High School Action ‑genren lähtölaukauksena. Sarja seuraa teini-ikäistä Saki Asamiyaa (Yuki Saito). Tavalliselta lukiolaistytöltä vaikuttava Saki on todellisuudessa Japanin salaisen poliisin isku koulumaailmassa rehottavaa korruptiota vastaan. Keltaisella Porchella ajavan esimiehensä Jin Kyoyichiron (Koji Naka) ohjeistamana Saki siirtyy koulusta toiseen ja paljastaa kulissien takaiset juonet ja lukioiden mätäpaiseet, yleensä tuhoten samalla huomattavan määrän irtaimistoa raskaasta teräksestä valmistetulla punaisella jojollaan.

Sukeban Dekan suurin vahvuus on, että se ottaa älyvapaan skenaarionsa riittävän tosissaan. Ajatus jojolla taistelevasta sankarittaresta kuulostaa naurettavalta, mutta sen ei anneta häiritä sarjan toteutusta. Yliampuvimmatkin ideat käsitellään näennäisellä vakavuudella, jonka lisäksi sarjan pohjalla vaikuttaa melko vakavahenkinen tarina syrjäytyneestä nuoresta, jonka hallitus pakkovärvää. Saki on entinen jengipomo, josta on vankilatuomiolla ja kaltereiden takana istuvan äidin kuolemantuomion täytäntöönpanolla uhkailemalla tehty hallituksen salainen agentti. Tehtävän luonteen takia hän ei voi uskoutua kenellekään muulle kuin työnantajalleen. Ystäviä tai perhettä Sakilla ei ole, sillä isä on tapettu, eikä äiti suostu edes tapaamaan tytärtään.

Seuraajistaan poiketen ensimmäinen Sukeban Deka ‑sarja on varsin pienimuotoinen. Tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaisuudessaan koulumaailmaan, eikä mukana ole sci‑fi‑ tai fantasiaelementtejä. Saki pyrkii myös ainakin jossain määrin toimimaan julkisuuden verhojen takana. Vaikka hän pitääkin kuuluisan "Luokka 2B, Asamiya Saki, tunnetaan myös nimellä Sukeban Deka" ‑puheensa lähes jokaiselle kiinni otetulle rikolliselle, ei se uhkaa Sakin peiteroolia. Kukaan täysijärkinen henkilö ei uskoisi rikollista, joka selittää koulutytön pahoinpidelleen hänet jojolla. Sakin asevalinta on myöskin luonteva. Jojon pystyy salakuljettamaan mihin tahansa, eikä sitä tarvitse selitellä kiinni jäädessään. Harva tulee ajatelleeksi millaista jälkeä jojon kokoinen kiinteä metallikimpale tekee kasvoihin tähdättynä.

24 jakson pituinen sarja jakautuu rakenteellisesti kahtia. Ensimmäiset kymmenen episodia ovat toisistaan irrallisia tarinoita, joissa mm. taistellaan koulua uhkaavaa pommimiestä vastaan, laitetaan opettajat tilille väärennetyistä koetuloksista, sekä paljastetaan mustaan pukeutuvan uskonnollisen lahkon todelliset suunnitelmat. Lämmittelyn jälkeen siirrytään seuraamaan yhtenäistä tarinaa Japanin koulujen hallintaa suunnittelevasta pirullisesta suuryrityksestä. Suunnitelma alkaa ruohonjuuritasolta lähettämällä nuoria kätyreitä soluttautumaan kouluihin ja ajamaan uutta itsehallintoa. Mistään tylsästä politikoinnista ei ole kyse, vaan oppilaskunnan uudet tytöt tehostavat sanomaansa tallomalla silmälasinsa säpäleiksi ja kiinnittämällä sormien jatkoksi ninjaelokuvien popularisoimat teräskynnet.

Sakin yhteenotot vastustajien kanssa rakentuvat enemmän konseptin hienouden kuin ensiluokkaisen toimintakoreografian varaan. Yuki Saitoa ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua kovin atleettiseksi esiintyjäksi, minkä seurauksena toimintakohtaukset ovat usein kömpelöitä. Suloinen koulutyttö telomassa kohti kaahaavia moottoripyöräjengiläisiä on kuitenkin niin innostava näky, ettei sen täydellinen epäuskottavuus häiritse kohtauksesta nauttimista. Päätähtien fyysinen rajoittuneisuus vaivaa kaikkia kolmea Sukeban Deka ‑sarjaa, mutta kuitenkin alenevassa suhteessa. Verta ei sarjassa liiemmin nähdä, vaan kuritus pysyy perheystävällisenä ja lyödyt rikolliset jätetään virkavallan talteen kerättäväksi. Muutaman ylivoimaisen vastustajan kohdalla alkaakin toivoa, että Saki kiinnittäisi jojoonsa partaveitsenterät ja antaisi oikeuden toteutua hieman kovaotteisemmin. Tätä jouduttiin kuitenkin odottamaan Sukeban Deka: Counter-Attack of the Kazama Sistersiin (1987) saakka.

Usein itse toimintakohtauksia hienompia ovat niitä edeltävät pitkitetyt hetket, joissa Saki laittaa mustan taisteluhansikkaan käteensä ja valmistautuu pieksemään pahantekijät. Tärkein tunnelmanluoja näissä kohtauksissa on Ichiro Nittan ilmiömäisen munakas musiikki. Sävellyksissä on kyllä pidemmän päälle toiston makua, mutta 24:n jakson aikana niihin ei ehdi kyllästyä. Osa Nittan luomasta musiikista on myös kiitettävän raskasta. Synkkäsävyinen on niin ikään lopputekstien aikana kuultava upea tunnuskappale "White Flame", jonka Saito itse esittää. Muutoin musiikillinen anti on hyvin pitkään Nittan varassa, eikä myöhempien Sukeban Deka ‑sarjojen kaltaista hittilaulujen ylitarjontaa ole luvassa. Sarjan tyylin ja vakavuuden huomioiden ratkaisu on kuitenkin onnistunut.

Henkilöhahmojen suhteen käsikirjoittajat ansaitsevat sekä kiitosta että kritiikkiä. Aivan liian suureen roolin nousee koulun uusi tyttöpomo, itserakas Yumekoji (Chiaki Watanabe), joka pilkkaa Sakia aina tilaisuuden saadessaan. Lapsellinen ja jatkuvasti omaa ylivertaisuuttaan korostava hahmo on lähinnä ärsyttävä, vaikka hänelle myöhemmin saadaankin kirjoitettua muutama hyvä hetki. Sakin esimiehenä toimiva Jin Kyoyichiro sen sijaan on erinomainen hahmo. Kylmäkiskoinen ja äärimmäisen tyylitietoisen olemuksen omaava Kyoyichiro on ainoa henkilö johon Saki voi turvautua. Hän on ymmärtäväinen ja veljellinen, mutta samaan aikaan pakottaa alaisensa toistuvasti vaarallisiin tehtäviin, joista Saki itse haluasi kieltäytyä. Taustalla vaikuttaa salaperäinen johtohahmo, jonka kasvot ja identiteetti pidetään pitkään salassa. Sarjan lopputeksteissä hahmon esittäjä merkitään pelkällä kysymysmerkillä.

Loppupuolella tarina venyy hieman liikaa. Sakin päävastustajaksi paljastuva henkilö on varsin karismaton tapaus, mutta omaa kuitenkin niin paljon poliittista valtaa, että pystyy järjestämään Sakin pulaan kerta toisensa jälkeen. Paikoitellen tämä tuntuu ratkaisun tahalliselta siirtämiseltä. Yllättävää ja erittäin tyydyttävää loppuratkaisua lukuun ottamatta juonenkäänteet eivät myöskään ole erityisen omaperäisiä. Juonen avautumista odottaa silti herkeämättä, minkä lisäksi lukuisat huippukohdat sekä konseptin yleislaatuinen mukaansa vetävyys pitävät mielenkiintoa tehokkaasti yllä. Jonkin verran kiitosta ansaitsee myös Saito itse. Hänen paikoin varsin tunteellisessa näyttelyssään on jotain vetoavaa, vaikka se ei aivan jokaisessa kohtauksessa vakuutakaan. Monissa High School Action ‑genren sarjoissa sankarittaren tunteellisuutta on rajoitettu tai se painottuu hyvin positiiviseen ilmaisuun. Ensimmäisen Sukeban Dekan Saki sen sijaan ottaa vääryyksien oikaisemisen hyvin henkilökohtaisesti, eikä aina käyttäydy henkisesti täysin vakaan ihmisen tavoin. Söpöilyä on mukana vain vähän, vaikka kyse onkin idolisarjasta.

Osa alkuperäisen Sukeban Dekan tehokkuudesta perustuu kieltämättä sen poikkeavuuteen. Vaikka Japanin populaarikulttuuri onkin lanseerannut mitä ihmeellisempiä tuotoksia sekä genrejä, joista useita ei edes tunneta maan rajojen ulkopuolella, on Sukeban Deka niistä selkeästi erottuva ilmiö. Ensimmäisen sarjan suhteellinen vakavahenkisyys tekee siitä ehkäpä sarjakolmikon viileimmän, joskaan ei välttämättä parhaan edustajan. Se ei kuitenkaan omaa kahden seuraajansa monipuolisuutta tai yhtä suurta uusintakatseluarvoa. Katsojan viehtymys japanilaisiin idoleihin sekä halu nähdä heidät jakamassa oikeutta tavoilla, joita vain japanilainen mieli voi kehittää, on luonnollisesti oleellista kokemuksen kannalta. Jos edellä mainitut kriteerit täyttyvät, saattaa Sukeban Deka hyvinkin osoittautua todelliseksi löydöksi.