Ilja Rautsi

Synecdoche, New York (2008)

Ohjaaja:

• Charlie Kaufman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Charlie Kaufman

Käsikirjoittaja Charlie Kaufman on tullut tunnetuksi päänsisäisissä aihioissa kirjaimellisesti rypevistä tarinoistaan. Being John Malkovichissa (1999) työtön marionettiesiintyjä löytää tunnelin näyttelijä John Malkovichin päähän. Adaptation. (2002) oli tarkoitettu sovitukseksi Susan Orleanin The Orchid Thief ‑kirjasta, mutta muuttui matkan varrella kertomukseksi Kaufmanin itsensä yrityksestä sovittaa epäsovinnainen kirja elokuvaksi. Nicolas Cage esitti Kaufmania sekä tämän kuvitteellista kaksoisveljeä. Tahrattomassa mielessä (2004) Jim Carrey yrittää pyyhkiä muistoja hänet jättäneestä tyttöystävästään, mutta ryhtyy katumapäälle prosessin alkaessa. Suurin osa elokuvasta tapahtuukin päähenkilönsä päässä.

Kaufmania voi helposti syyttää sisäänpäin kääntyneeksi, vaikka sitähän kaikki kirjoittajat ovat ja tekevät. Kaikki eivät vain kirjoita juuri siitä. Maailmoja maailmojen sisällä monikerroksisissa käsikirjoituksissaan pikkutarkan saumattomasti kyhäilevä Kaufman tiedostaa ongelmansa usein loputtomuuksiin asti teoksissa itsessään. Teema tuntuu saapuvan luonnolliseen päätepisteeseensä miehen uusimmassa elokuvassa, jonka Kaufman on poikkeuksellisesti myös itse ohjannut.

Synecdoche, New York kertoo teatteriohjaaja Caten Cotardista (Philip Seymour Hoffman), joka elää epätyydyttävää elämää taidemaalarivaimonsa Adelen (Katherine Keener) ja tyttärensä Oliven kanssa. Caden alkaa nähdä ja kuulla merkkejä kuolemasta kaikkialla ympärillään. Häntä itseään vaivaavat tunnistamattomat taudinmerkit ja tyttären ulosteetkin vaihtavat väriä harmaasta vihreään. Lehdet, radio ja tv ovat täynnä kuolevia ihmisiä. Sitten Adele vie Oliven mukanaan Berliiniin, eikä tule takaisin. Caden saa kirjeen, jossa ilmoitetaan hänen saaneen "MacArthur-stipendi neroille", joka takaa rahallisen riippumattomuuden ja taiteellisen vapauden. Niinpä Caden päättää luoda teatteriteoksen, joka on vain ja ainoastaan totta, brutaalilla tavalla. Hän hankkii valtavan hallitilan, jossa ihmiset esittävät versioita omasta itsestään, hioen esitystä yleisölle joka ei koskaan pääse sisään. Vuodet vierivät ja kuolema ei jätä Cadenia rauhaan, eikä teos näytä pääsevän sen lähemmäs totuutta, vaikka hallissa seisoo lopulta pienoisversio koko New Yorkista.

Unen logiikalla polveilevan Synecdoche, New Yorkin nimi määrittelee sisällön. Synecdoche tarkoittaa sitä, miten osaa käytetään kuvaamaan kokonaisuutta tai päinvastoin (esimerkiksi lippua pidetään maana ja toisin päin). Schenectadyn lähiössä New Yorkissa asuva Caden ei tiedä onko elämän tarkoitus teatteri vai teatterin elämä. Kaufman heittää pitkin elokuvaa dialogiin sanavaihtoja, joissa toinen ei ymmärrä mitä toinen tarkoittaa, usein käyttäen sanoja, joilla on englannin kielessä kaksi merkitystä. Leikki kasvaa teemaksi sanojen menettäessä merkityksensä todellisuuden kuvastajina.

Hoffman esittää Cadenia jatkuvasti kumarassa kyhjöttävänä päättämättömänä nahjuksena, joka ei oikein saa mitään aikaan. Elämä valuu ohi hänen hyppystensä, ihmiset vanhenevat, lähtevät, palaavat ja kuolevat, mutta Caden ei näe heitä, vain oman itsensä ja loputtomat kerrokset päässään. Vuodet kuluvat elokuvassa hypähdellen. Caden suutelee tyttöä ja seuraavassa kohtauksessa heillä on nelivuotias tytär. Todellisuus on muutenkin hataralla pohjalla. Cadenin ihastus Hazel (Samantha Morton) asuu jatkuvasti palavassa talossa, keskellä hämyisää savua ja pieniä seiniä nuolevia liekkejä. Todellisuuden kerroksittaisuus hiipii sisään pitkin elokuvaa, vaivihkaa. Lopulta Caden ohjaa häntä esittävää näyttelijää ohjaamassa tätä esittävää näyttelijää – joiden omat elämät ja suhdekuviot sotkevat kaikkea entisestään. Ja silti kuoleman varjo roikkuu koko ajan kaiken yllä.

Kaufmanin solipsistinen visio tiivistyy Cadenin hahmossa; hän ei näe mitään muuta kuin oman kurjan yksinäisyytensä, joka johtaa vääjäämättä kuolemaan. Niinpä Cadenille äärimmäisin brutaali totuus on, että kaikki kuolee. Hän ei pysty elämään muutoksen kanssa tai näkemään, ettei taide voi olla elämää. Lapset kasvavat, aikuiset muuttuvat, kaikki kuolevat, elämä muuttuu teatteriksi ja teatteri elämäksi. Tatuoinneista tulee kukkia kuoleman hetkellä. Caden on staasissa, kuin vuosikausia loputtomasti hiljaisella liekillä palava talo. Hän ei osaa elää, koska näkee vain kuolemaa. Totuuden teatterille ei ole yleisöä tai nimeä, koska ei elämälläkään.

Kaufman ei onneksi ole Caden, joten Synecdoche, New York käsittelee kuolemaa ja toista pääteemaansa totuuden mahdottomuudesta taiteessa surrealistisen huumorin kautta, naama peruslukemilla. Eksistentialistinen komedia onnistuu olemaan yhtä aikaa hauska, surullinen ja loputtoman idearikas. Sisäkkäisiä maailmoja vilisevä elokuvallinen maatuska-nukke tarjoaa kerralla niin paljon, että yhdellä katselulla sen massiivisuutta on vaikea sisäistää. Matkan varrelle mahtuu myös monia satuttavan tosia havaintoja siitä, miten ihmiset toisiaan kohtelevat suhteissaan. Kaufman näyttää miten paljon rikkaampaa ja tyydyttävämpää elämä olisi, jos vain näkisimme toiset kuin itsemme ja itsemme kuin toiset. Elämän ymmärtää vasta, kun sen on elänyt. Ja samalla tavalla tajuaa, miten taideteos pitäisi tehdä vasta tehtyään sen.

Synecdoche, New York ei ole helppo teos, ei helppo sisäistää eikä helppo käsitellä. Moni löytää sen surrealistisista kerroksista aina vain enemmän, toiset pelkkää itsetarkoituksellista tekotaiteellisuutta. Varmaa on ainakin se, että Kaufman on jälleen luonut täysin omanlaisensa elokuvan, jonka älykkyyttä on mahdoton kiistää. Vaikka sitä pitäisikin omassa mielessään liikaa rypevän teeskentelijän paskapökäleenä, herättää se vähintään keskustelua jätöksen väristä.