Tomi Hautakangas

Scar (2007)

Ohjaaja:

• Jed Weintrob

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jed Weintrob

Vuosi 1973: Udo Kierin esittämä pöyristyttävä aristokraatti nähdään 3D:nä puuhailemassa ruumiinavauspöydällä lojuvan alastoman vainajan kanssa kauhuelokuvan ja populaarikulttuurin kultakauden sofistikoituneen vulgaarissa merkkiteoksessa Flesh for Frankenstein. Vuosi 2009: tympeä perushörhö rankistelee skalpelli aseenaan kahden ruumiinavauspöytään sidotun teinitytön kustannuksella vetäen latteaa mind fuck ‑peliään elokuvassa Scar 3D. Välissä reilu kolmannesvuosisata eksploitaatioelokuvan degeneroitumista nautinnollisesta dekadenssista kohti yhtä tympeimmistä genrevälietapeistaan nimeltä gorno. Onneksi edes kolmiulotteisuuden paluu tuo mielenkiintoa tähän kehityskaareen.

Vanhaan kotikaupunkiinsa palannutta Joan Burrowsia (Angela Bettis) piinaavat muistot teininä sarjakiduttajan kellarissa koetuista kauhunhetkistä. Joanin veljentyttären ystäväpiiristä alkaa katoilla porukkaa perinteiseen teinisafarityyliin. Kyseessä on siis suht tasapainoinen yhdistelmä Saw-tyylistä psyykkausta ja kiduttelua sekä Friday the 13th ‑osaston ruumishippaa. Ikävä kyllä ohjaaja Jed Weintrob ei ole mikään Bruno Mattei ‑tasoinen tuplavedättäjälahjakkuus ja lopputulos on unohdettava.

Ilmeisimpänä kompastuskivenä on takaumien gornoilijana nähtävä baskeripäinen Bishop (Ben Cotton), joka sekä ulkoisesti että uskottavuutensa puolesta tuo mieleen Rik Mayalin Älypäissä (The Young Ones, 1982) esittämän wanna‑be ‑anarkistin. Sen kummemmin gore kuin gornokaan ei tarjoa mitään uutta tai edes näyttävää. Jos Scar jostain ansaitsee pisteitä teinislasherinä, on se keskushahmojen aidon tuntuinen teiniys vastapainona monien tuoreempien leffojen 20‑jotain porukoille. Sympaattisimmillaan leffa on viattomissa makuuhuonepussailuissa ja kuumottavimmillaan Bishopin jail bait ‑pokailussa.

Varsinaisia muistettavia 3D-moneyshotteja Scar ei tarjoa ainuttakaan, mutta toisaalta ärsyttävä krääsän sörkkiminen kameraa kohti on myös minimissään. Gimmickinsä kannalta parhaimmillaan leffa on parissa väkivaltakohtauksessa ja lopun hiippailuosuudessa, jossa rapistunut talli tarjoaa miljöönä hyvää ja tunnelmallista tilan tuntua. 3D:llä siis on oma potentiaalinsa slashereiden tehokeinona, mutta tämä ei tietenkään ole mitään uutta. Tarvittaisiin vain hitunen innovaatiota ja joku oikeasti lahjakas tai edes teknisesti pätevä tiimi tekijäpuolelle. Tästä muistutuksena voi kukin katsoa vaikka Friday the 13th kolmosen (1982), joka kaksiulotteisenakin nähtynä ylittää Scarin moninkertaisesti ja nousee genrensä kärkikaartiin.

Perinteisen kauhueksploitaation ystävän Scar saa lähinnä toivomaan, että jenkit pääsisivät mitä pikimmin yli Abu Ghraib ‑traumoistaan tai edes alkaisivat vaikka Inglourious Basterdsin (2009) innoittamina taas tekemään leffoja, joissa kiduttamisen hoitavat SS:n paljasrintaiset naarasupseerit. 3D-harrastajat taas odottavat varmasti, että tuottajat tajuaisivat antaa alan tekniikkaa käyttöön jollekin edes etäisesti kunnianhimoiselle ohjaajalle.