Jetro Suni

Jack Frost 2: Revenge of the Mutant Killer Snowman (2000)

Ohjaaja:

• Michael Cooney

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Cooney

Scott MacDonald (Straight Into Darkness, 2004; Jarhead, 2005) on sarjamurhaaja Jack Frost, jota kiikutetaan Snowmontonin kylän läpi teloitettavaksi sähkötuolissa keskiyöllä. Sankan lumipyryn seurauksena vankienkuljetusauto kuitenkin törmää tielle kaatuneeseen säiliöautoon, jonka tankki on täytetty jonkin sortin kokeellisella hapolla.

Onnettomuuden seurauksena Jack saa hapot niskaansa, sulaa ja fuusioituu lumen kanssa ja muuttuu kuolemattomaksi organismiksi, joka voi loputtomasti sulattaa ja taas jäädyttää itsensä tahdonvoimalla. Arvailujen varaan jää, miksi Jack hyödyntää tätä uutta mahtavaa ominaisuuttaan vain koostamalla itsestään pyöreän pallerolumiukon (ei siis edes samannäköistä pääkallomonsteria kuin elokuvan kannessa) ja aloittaen järjettömän killing spreen tappaen kaikki vastaantulevat kyläläiset.

Sheriffi Sam (Christopher Allport) ryhtyy selvittämään aiemmin niin rauhaisassa kylässä nyt ilmeneviä mystisiä jäätymiskuolemia. Samia vaivaavat vanhat traumat ajalta, jolloin hän pidätti Frostin ja tämä vannoi palaavansa keinolla millä hyvänsä tappamaan Samin ja tämän perheen – ja niinpä kaikkea logiikkaa uhmaten Sam on jo heti alkuun varma siitä, että murhien takana on nytkin itse Mr. Frost.

Sarjamurhaajalumiukkoslasher voi katsojan omista intresseistä riippuen tuntua heti alkuun joko helvetin hyvältä tai huonolta idealta. Jack Frost lojuukin jatko-osineen täysin yksin omassa subgenressään, joten varsinaisia vertailukohtia tai arvostelukriteerejä sille on aika vaikea keksiä. Jouluslasher-vertailussa alkaa kilpakumppaneita jo löytyä (mm. Black Christmas & Silent Night, Deadly Night ‑sarja), mutta elokuva kykenee vielä tässäkin seurassa seisomaan omilla jaloillaan ja olemaan ylpeästi oma itsensä – eli pölhö kuriositeetti.

Slasheriksi Jack Frostista löytyy verisiä ja mielikuvituksellisia murhia ihan riittävästi. Mäkikelkka dekapitaation ohella mainittavin on ehdottomasti Shannon Elizabethin (American Pien Nadia) unohtumaton valkokangasdebyytti, joka kulminoituu kohtaukseen, jossa tappajalumiukko nai tämän hengiltä.

Kuten arvata saattaa, elokuva ei ota itseään liian vakavasti, mutta taiteilee samalla melko epävakain askelin liiallisen perseilyn nuoralla. Tappojen yhteyteen on mm. ujutettu puoliväkisin todella rasittavia one‑linereita kuten "I only axed for a smoke.", "Well it ain't fucking Frosty!" ja Toy Storysta varastettu "Look, Ma! I'm a Picasso!", joilla tekijät ovat selvästi yrittäneet vihjailla olevansa varsin tietoisia siitä millaista tuubaa ovat tekemässä, mutta jotka onnistuneesti särkevät kaiken immersion, sikäli mikäli katsoja on elokuvan maailmaan vahingossa uppoutunut. Riski tähän ei kyllä ole järin suuri.

Olisi mielenkiintoista tietää mikä perversio on ajanut ohjaaja Michael Cooneyn juuri sarjamurhaajalumiukkoelokuvien pariin. Jack Frosteja (ja paria CenterStage ‑tv-sarjajaksoa) lukuun ottamatta Cooney kun ei ole ohjannut lainkaan muita elokuvia, ja toisaalta mies on tunnetumpi hyvinkin erityylisistä käsikirjoituksistaan (mm. The I Inside & Identity, 2003).

Mutta vieläkin enemmän kiinnostaisi tietää miksi ihmeessä ensimmäisellä osalle päätettiin neljä vuotta myöhemmin tehtailla väkisin väännetty straight‑to‑video ‑jatko-osa? Se että ensimmäisen osan viimeiset kuvat suorastaan kirkuvat jatko-osaa ei todellakaan riitä vastaukseksi, kun tarkastelee sitä täydellisen mitätöntä tuotosta, joka kulkee nimellä: Jack Frost 2: Revenge of the Mutant Killer Snowman.

Jatko-osassa Christopher Allport jatkaa elämäänsä traumatisoituneena sheriffinä. Taas on joulu, mutta kovin lumisia maisemia ei kannata odottaa, sillä tällä kertaa joulua juhlitaan trooppisella saarella Karibialla. Jack Frost (jonka äänenä toimii jälleen Scott MacDonald) on herännyt henkiin entistä voimakkaampana ja saapuu saarelle paskomaan lumipalloja, joista sikiää uusia tappajalumiukkoja.

Gremlinsin (1984) ideaa löyhästi mukaileva juoni saattaa kuulostaa kierolla tavallaan hehkeältä, mutta kiitos luvattoman alhaisten tuotantoarvojen ei katsojalle jää käteen kuin kammottavaa kotivideokamerakuvaa, pari hassuhkoa gore-efektiä, tissipari ja paljon surkeaa cgi:tä.

Jatko-osaa kannattaa siis välttää viimeiseen asti, toisin kuin ensimmäistä osaa, joka on etenkin joulun aikaan varsin soveliasta katseltavaa.