Ilja Rautsi

Martyrs (Marttyyrit, 2008)

Ohjaaja:

• Pascal Laugier

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pascal Laugier

Alexande Ajan Haute tensionin (2003) jälkeen ranskalaisohjaajat ovat leikkineet nokkapokkaa toistensa kanssa intensiivisen brutaalien kauhuelämysten parissa. Julien Mauryn ja Alexandre Bustillon À l'intérieur (2007) tuntui olevan viimeinen sana verileikeissä, mutta tuoreeltaan on myös kaksi rajojen rikkomisen kanssa leikkivää gornoilua.

Xavier Gensin Frontièr(s) ja Pascal Laugierin Martyrs ovat monella tapaa samankaltaisia. Kummassakin on yhteiskunnallisesti kantaaottava nykypäivälle relevantti lähtökohta, joka nousee enemmän rasitteeksi kuin eduksi. Sekä Gens että Laugier käyttävät myös genren koko temppurepertuaaria teknisellä tasolla varsin taidokkaasti ja näyttävästi. Kuvarajaukset ja valaistus on tehokkaasti mietitty, samoin äänellä leikittely päällekäyvästä kaaoksesta painostavaan hiljaisuuteen. Katsojan odotuksilla leikitellään ja asetelmat kääntyvät päälaelleen, eli tasaista tahtia kierommiksi. Ja sitten on tietysti verta. Litroittain verta. Lopulta molemmat myös ampuvat itseään poikkeuksellisen graafisen näyttävästi jalkaan.

Frontièr(s) alkaa Pariisin korttelimellakoista ja seuraa muutaman nuoren (joista päähenkilö on raskaana) pakoa kohti Hollantia. Maaseudulta löytyvä perhemotelli nyt vain sattuu sisältämään psykopaattisen sisäsiittoisen natsiperheen, joka kiduttaa muut kuoliaaksi ja ryhtyy jalostamaan viimeisestä synnytyskonetta puhtaan rodun jatkuvuuden takaamiseksi. Motelli tietysti sijoittuu vanhan kaivoksen päälle, jonka onkaloissa ryömivät perheen edelliset degeneroituneet jälkeläishirviöt.

Gens on kokannut oudon yhdistelmän Texasin moottorisahamurhia (1974) sekä Hostelia (2004) johon on heitetty hyppysellinen The Descentiä (2004). Koska alussa riehutaan mellakoissa ADHD-käsivarakameran edessä, voidaan psykoperhe lukea vanhojen valtaapitävien kieroutuneeksi edustajaksi, jota vastaan uusi sukupolvi koettaa kaikin keinoin kapinoida ja paeta heidän sortonsa alta.

Näin voi siis helposti lukea, mutta se ei tarkoita, että Gens onnistuisi luomaan muita kuin väkinäisen ilmeisiä yhtymäkohtia todellisuuteen. Frontièr(s) on hektisesti kerrottua, paikallaan junnaavaa gornorankistelua, josta olisi 14‑vuotiaana voinut koko mittavan ikänsä tuomalla kokemuksella ja kypsyydellä lausua sen olevan ihan parasta ikinä. Gens ei kuitenkaan saa alun pikaisen asetelman jälkeen kidutusnukkeihinsa eloa, joten jäljelle jää sinänsä sujuvasti etenevä itsetarkoituksellinen veriläträily, jossa jatkuvan brutaaliuden pitäisi olla yhtä kuin vaikuttavuus. Sietokyvyn sijaan venyy enemmän kärsivällisyys läträyskidutuksen intensiteetin koetellessa uskottavuuden rajoja.

Laugier yrittää hieman monimutkaisempaa pakettia, mutta kapsahtaa lopulta samaa katajaa vasten, vain hieman korkeammalta. Alussa pikkutyttö Lucie karkaa varastosta, jossa häntä on kidutettu tuoliin kahlittuna. Kaitafilmimateriaalissa esitellään kiduttajien kahleita ja tuolin alla olevaa eritetynnyriä. Lucie ei muista piinaajiensa kasvoja, mutta häntä vainoaa aavemaisesti ilmestyvä runneltu naishahmo, jota muut eivät näe. Ainoa lohtu on orpokodista löytynyt ystävä Anna.

15 vuotta myöhemmin perusonnellinen porvariperhe saa ikävän keskeytyksen herttaiselle aamiaiselleen kun Lucie koputtaa oveen haulikko kädessään ja ampuu isän, äidin ja kaksi lasta. Verilöylyn jälkeen naishahmo alkaa jälleen piinata häntä. Anna tulee paikalle ja ruumiita aletaan haudata takapihan monttuun, vaikka Anna ei saa varmuutta siitä, olivatko vanhemmat Lucien kiduttajat. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten pitäisi ja lopulta talosta löytyy salaovi kiiltävään vankilakellariin...

Tässä vaiheessa Martyrs on noin puolessa välissä ja kaikki vaikuttaa hyvältä, jos ei mitenkään mestarilliselta. Laugier pitää katsojan varpaillaan Lucien todellisuustajun suhteen, eikä voi olla oikeastaan varma mistään. Sen jälkeen kun Anna jää taloon yksin, alkaa rankka alamäki kohti umpihölmöä loppua. Tarinoihin haluaisi aina uskoa, jopa silloin kun ne muuttuvat epätodellisiksi. Etenkin kauhuelokuvassa suhde katsojan halun uskoa ja tekijän halun uskotella välillä on kriittinen. Puolessa välissä elokuvaansa Laugier irtisanoo suhteen kertaheitolla ja kohauttaa olkapäitään.

Kohtaus, jossa Anna kiskoo ruuvimeisselillä kalloon kiinni pultitettua metallista visoria irti kiduttajaperheen tuoreimman uhrin päästä (tämän hytkyttäessä nälkiintynyttä viilleltyä ruumistaan kaikessa inhorealistisuudessaan) ei mene läpi. Se näyttää inhottavalta, tietysti, mutta ei tunnu miltään, koska kaikki usko elokuvan todellisuuteen katoaa sillä silmänräpäyksellä, kun ruuvimeisseli kampeaa ensimmäisen renkaan päästä irti ja veri pulppuaa ulos.

Ehkä Anna tämän jälkeen soittaisi lääkintäviranomaisille tai kenties jopa poliisille? Ei, hän menee nukkumaan. Ja herää siihen, kun kiduttajaperheen tukijärjestön kaikkivoivat vetäjät saapuvat paikalle. Sitten Annaa kidutetaan puoli tuntia ja selitetään kivun jalostavan joistakin harvoista puhtaita marttyyreja, jotka näkevät tuonpuoleisen verhon taakse. Lopussa tulee tulos, ja nihilismi saavuttaa huippunsa ennen kuin kangas muuttuu mustaksi. Syvällisemmäksi elokuva muuttuisi vain, jos joku lukisi vähän Nietzscheä.

Laugierin elokuvaa katsoessa on vaikea välttyä mielleyhtymiltä Itävallan samankaltaiseen todelliseen hirmutyöhön. Hurskastelu sikseen, mutta Martyrs kutakuinkin trivialisoi aiheen totaalisesti viimeistään järjestön astuessa näyttämölle filosofioineen ja huonosta Polanski-elokuvasta temmattuine mummelijohtajineen. Jos Laugier olisi tyytynyt tekemään pelkkää intensiivistä verimättöä, elokuva olisi parempi. Nyt hän selvästi kiirehtii läpi alkupuolen, johon on pakattu niin monta järkyttäväksi tarkoittavaa shokkihetkeä, että ne pakosti syövät tilaa toisiltaan. Päämääränä onkin keskittyä lopun kaiken riisuvaksi tarkoitettuun kidutussessioon ja martyrismihuuhaahan.

Martyrs ei käsittele mitään sivuamiaan aiheita, joihin siitä löytyisi ainekset aina selviytyjän syyllisyydestä tavallisuuden naamioiden alle kätkeytyvien ihmishirviöiden banaaliudessaan kammottaviin motiiveihin. Ääritilaan viedyn ihmisen toiminnan tarkkailusta puhumattakaan. Näin toteutettuna Martyrs käsittelee ainoastaan ohjaajan ankean dorkaa käsitystä syvällisyydestä ja viehtymystä näyttää brutaalia verimättöä reilusti turruttamispisteen yli (mikä saa kyllä miettimään, miksi tätä katsoo, mutta päinvastaisista syistä kuin tarkoitettu). Mielenkiintoista ja oikeasti järkyttävää olisi koettaa näyttää kellarikiduttajien kasvot kaikessa ankeassa hirveydessään. Sotkemalla mukaan mystisiä salaseuroja on sama vaikutus kuin jos poliittisen trillerin lopussa selviäisi vapaamuurarien johtavan maailmaa avaruusolentojen avulla.

Meille kantautuva ranskalainen kauhuirrottelu on siis rujosta pintaviehätyksestään huolimatta tyylitajutonta mukarankistelua, jossa häntä heiluttaa kuollutta koiraa. Haute tension sentään muuttui hölmöksi vasta sitä jälkikäteen ajatellessa, seuraajat sen sijaan itsetuhoutuvat edetessään. Ohjaajista Aja siirtyi heti Hollywoodiin remakejen pariin, Gens seurasi perässä ja teki pelisovituksen Hitman (2007), joka on yksi maailman huonoimmista toimintaelokuvista. Laugierin jalat vievät ilmeisesti samaan suuntaan. Luvassa lienee verta.