Jetro Suni

An American Crime (2007)

Ohjaaja:

• Tommy O'Haver

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tommy O'Haver

Perustuu tositapahtumiin

Lokakuun 26. päivänä 1965 Indianapolisin poliisi saa soiton puhelinkioskista. Tytön ilmoitetaan kuolleen. Poliisin saapuessa annettuun osoitteeseen, löytävät he 16‑vuotiaan Sylvia Likensin ruumiin riutuneena ja toinen toistaan karmeimmin tavoin pahoinpideltynä.

Kyseisestä yli neljänkymmenen vuoden takaisesta sanoinkuvaamattoman julmasta vapauden‑ ja hengenriistorikoksesta on jälkeenpäin tehty kaksikin filmatisointia, molemmat Yhdysvalloissa vuonna 2007: autenttisempi ja yksityiskohtaisemmin tapahtumia kuvaava An American Crime sekä fiktiivisempi The Girl Next Door, joka perustuu Jack Ketchumin samannimiseen romaaniin.

The Girl Next Door

Gregory Wilsonin ohjaama The Girl Next Door seuraa hyvinkin uskollisesti Ketchumin romaanin jalanjälkiä. Elokuva on hyvin pitkälti oma itsenäinen teoksensa, eikä edes yritä olla täysin totuudenmukainen katsaus rikoshistoriaan. Elokuvan alkukohtauksessa tosin nähdään suurin kirjaimin toteama: "Based on a True Story", joka tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että tositapahtumasta on lainailtu palasia sieltä täältä ja rakennettu niiden ympärille totuutta mukaileva uusi kehystarina.

Tapahtumavuosi on vaihdettu 50‑luvun lopulle, ja ensimmäinen merkittävin ero tositapahtumiin verrattuna tulee vastaan jo siinä miten Likensin sisarukset, Sylvia ja Jennie Likens (nyt roolinimiltään Meg ja Susan Loughlin), ovat Gertude Baniszewskin (tässä Ruth Chandler) hoiviin päätyneet.

Hiljalleen alkavan ja eksponentiaalisesti voimistuvan nöyryytysnäytelmän tarkastelu tapahtuu pääosin Chandlerin naapurien pojan Davidin (Daniel Manche) näkökulmasta, mikä onkin erittäin tehokas valinta. Mitä intensiivisemmin katsoja kykenee samaistumaan Davidin rooliin, sen ahdistavampi ja henkisesti haastavampi (ja samalla unohtumattomampi) elokuvakokemus on luvassa.

Elokuvan psykologinen voima lepää juuri siinä kuinka pieni avuton poika omasta tahdostaan, ja toisinaan pakon edessä, palaa toistuvasti sivustaseuraajaksi kammottavien tapahtumien äärelle. Koska David on näissä tilanteissa aina eristetty ulkomaailmasta ja on itseään ympäröiviin ihmisiin nähden joukon fyysisesti heikoin, on katsoja pakotettu hänen mukanaan seuraamaan hirmutekoja vailla toivoa pelastuksesta. Samoin David on myös henkisesti liian pelokas kertoakseen kammottavista asioista perheelleen, saati ulkopuolisille. Tehokkaimmillaan Davidin tunteiden umpikuja saa katsojan pohtimaan kysymystä, olisiko itse pystynyt saman ikäisenä samassa tilanteessa toimimaan toisin.

Elokuvan psykologisista aspekteista mainittava on myös yleisen moraalikäsityksen pimeällä puolen liikkuva häiriintynyt sisältö, kuten Ruthin järjestämät päivittäiset iltapäivätuokiot lastensa ja näiden kavereiden kesken, joissa kohokohtana toimii oluen juonti ja Ruthin lapsille kertomat seksuaalisvivahteiset tarinat. Perinteisen moraalikäsityksen omaavalle katsojalle varmasti jo seksuaalisten vihjailujen esittäminen lapsijoukossa on tarpeeksi iso No‑No, puhumattakaan myöhemmin tapahtuvista kauheuksista, kuten rankaisusessiosta, jossa Ruth riuhtoo poliota sairastavan jalkaraudoilla nilkuttavan Susanin pikkuhousut tämän nilkkoihin, piiskaten tätä poikajoukon todistaessa tapahtumaa silmät kiiluen.

Kaikki keskeisten hahmojen näyttelijät hoitavat roolityönsä mallikkaasti. Ruthia näyttelevä Blanche Baker onnistuu tulkitsemaan roolihahmonsa uskottavasti pinnalta kovana itsetietoisena sadistisena sekopäänä. Blythe Auffarth taas on Meginä juuri sopivan viaton ja arka, ja hahmoa kohtaan on vaikea olla kokematta välitöntä sympatiaa.

Myös kauhukirjailija Stephen King on elokuvasta innostuneena äitynyt antamaan oman lausuntonsa:

"The first authentically shocking American film I've seen since Henry: Portrait of a Serial Killer over 20 years ago. If you are easily disturbed, you should not watch this movie. If, on the other hand, you are prepared for a long look into hell, suburban style, The Girl Next Door will not disappoint. This is the dark-side‑of‑the-moon version of Stand By Me."

Stand By Me ‑viittaus on Kingin tapauksessa hieman huvittavaa omaan napaan tuijottelua, mutta silti varsin osuva. Elokuvien tapahtumien sama aikakausi, lähiön kesäiset maisemat, ja Davidin ja muiden poikien sliipatut rasvatukat kieltämättä tuovat mieleen Stand By Me'n. Lasten keskenään leikkimät kyseenalaiset kiusausleikit asuinalueen metsikössä taas muistuttavat kovasti vastaavia ilkeämielisiä leikkejä Maladolescenzassa.

An American Crime

An American Crime lähestyy samaa aihetta täysin eri näkökulmasta kuin The Girl Next Door. Siinä missä The Girl Next Door on rakennettu enemmän viihteelliseen kuin faktuaaliseen muotoon, etenee An American Crime kylmäkiskoisen dokumentaarisesti tapahtumasta toiseen kohti vääjäämätöntä loppuaan. Ohjaaja Tommy O'Haver on haastatteluissa kertonut kuinka hän halusi eritoten pidättäytyä irrottelemasta liikaa eksploitatiivisella aiheella. Ja se näkyy. Lopputulos on nimittäin harvinaisen hajuton ja mauton.

Sylviaa esittää tällä kertaa Ellen Page ja Sylvian siskoa Jennietä Hayley McFarland. Kaikki roolihahmot ovat samaa harmaata massaa, eikä kenenkään roolisuoritus ansaitse juuri erityismainintaa. Ei edes Catherine Keenerin, vaikka tämä onnistuikin pääsemään Gertruden roolistaan jopa Emmy-palkintoehdokkaaksi.

Keenerin tulkintaa voi perustellusti sanoa vaisuksi, kun sitä vertaa Blanche Bakerin vihaa positiivisella tavalla herättävään hahmotulkintaan. An American Crimessä annetaan Gertruden hahmolle muutenkin paljon sympaattisempi ja anteeksipyytelevämpi luonne, ja naisen sekoiluja selitetään myöhemmin myös lääkkeiden käytöllä. Eli täysin päinvastoin kuin The Girl Next Doorissa, jonka Ruth tihkuu ylitsevuotavaa sadistista misogyniaa. Elokuvallisen lopputuloksen kannalta jälkimmäinen tulkinta toimii huomattavasti tehokkaammin.

An American Crimen leikkaus poukkoillee ikävästi alun oikeussalikäsittelyn ja menneisyyden tapahtumien välillä. Kyseessä on hämmentävän typerä valinta, etenkin kun sitä vertaa The Girl Next Doorin esitystapaan, jossa kantava voima on juuri se kuinka katsoja vailla minkäänlaista henkireikää naulitaan paikoilleen todistajaksi karmeiden tapahtumien äärelle. An American Crimessa taas katsojat lennätetään oikeussaliin turvaan aina kun jotain vähänkin ilkeää on aikeissa tapahtua.

Elokuva on myös täynnä kardinaalimokia mitä tulee tunnelman luomiseen. Pelkästään jo tapahtumien taustalla jatkuvasti soiva viulu-/pianomusiikki nostaa kaikessa kliseisyydessään karvat pystyyn, puhumattakaan anteeksiantamattomasta meikkien väärinkäytöstä. Hollywood-pintakiilto korostuu karseimmillaan kohtauksessa, jossa Gertrude – ollessaan kerrankin tolkuissaan ja katumapäällä – hoivaa kellarissa monta viikkoa riutunutta Sylviaa, kostuttaen tämän kauniisti huulipunattuja siloisen söpöjä huulia veteen kastetulla liinalla.

An American Crime yrittää kuitenkin parhaansa mukaan esittää vuoden 1965 tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista. Alkuperäisen Likens-murhan tapahtumia (Wikipedia) ja An American Crimen juonta vertailemalla voi huomata, että lukuisia pikku yksityiskohtia on mahdutettu mukaan lähestulkoon anaaliretentiivisesti, mutta toisaalta osa suuremmista tapahtumista on jätetty kokonaan pois. Monilta osin alkuperäistapahtumien kuvausten läpikäynti on kuin lukisi suoraan elokuvan käsikirjoitusta.

Kaikista haukuista huolimatta An American Crime on ihan mukiinmenevä katsaus Indianapolisin murhenäytelmään, mutta valitettavan tasapaksu ja terätön ollakseen yhtään mitään muuta.

Lopuksi

Vaikka molemmissa elokuvissa esitetään toinen toistaan kamalampia tapoja, joilla Sylviaa pahoinpideltiin, ei mikään niistä vedä vertoja kammottavuudessa tositapahtumakuvauksille (Wikipedia). Tarjolla on todella kylmäävää tekstiä, jota ei missään nimessä voi suositella herkimpien luettavaksi.