Sakari Määttä

The Candy Snatchers (1973)

Ohjaaja:

• Guerdon Trueblood

elokuva arvostelu

"Money is the root of all happiness."

Kolmella työntekoon kyllästyneellä, paremmasta ja helpommasta elämästä haaveilevalla kaveruksella on suunnitelma: kidnapataan jalokiviliikkeen johtajan Avery Phillipsin (Ben Piazza) 16‑vuotias tyttö Candy (Susan Sennet) ja vaaditaan muhkeat lunnaat. Amatöörimäisen kiristäjätrion aivoina toimii seksikäs, kylmähermoinen ja laskelmoiva blondi Jessie (Playboyn huhtikuun numerossa vuonna 1972 poseerannut Tiffany Bolling), hänen ennalta-arvaamaton veljensä Alan (Brad David) ja omien tunteidensa ja moraalikäsitystensä repimä ex‑veteraani Eddy (Vince Martorano). Elokuvan käsikirjoittaja Bryan Gindoff loi Eddyn hahmon nimenomaan Martoranoa varten ohjaaja Guerdon Truebloodin pyynnöstä.

Kolmikon suunnittelema "Täydellinen Rikos" alkaa murentua jo alkuasetelmasta lähtien. Itse "karkin" nappaaminen onnistuu ilman ongelmia ja hänet haudataan silmät ja kädet sidottuna ilmattuun kuoppaan kaupungin laitamille odottamaan lunnaaksi vaadittavia timantteja. Autistinen ja mykkä poika Sean (ohjaajan poika Christopher Trueblood) todistaa hautauksen, mutta ei kuitenkaan onnistu saamaan vanhempiaan ymmärtämään kyseessä olevaa hätää. Eikä ihme, sillä hänen isänsä (Jerry Butts) on työlleen elävä kiireinen virkamies ja äitinsä (Dolores Dorn) kuin suoraan Twin Peaksistä karannut tunnevammainen nalkuttaja. Lisäksi kolmikolle selviää, että timanttien kiristäminen Candyn isältä ei olekaan niin helppo juttu kuin sopisi toivoa.

Elokuvan rakkaudettomassa maailmassa pieni Sean ja lähes koko elokuvan keston ajan suukapuloituna ja sidottuna koulutyttö-asussaan viettävä nuori Candy (huolimatta 28 vuoden iästään Susan Sennet on erittäin hyvä valinta rooliin) ovat koko elokuvan ainoat viattomuutta edustavat hahmot kaikkien muiden ollessa enemmän tai vähemmän moraalittomia takinkääntäjiä. Viattomuus ja avuttomuus kulkevat käsi kädessä. Varsinkin maailman ärsyttävimpää kakaraa eli Lucio Fulcin The House by the Cemeteryn (Quella villa accanto al cimitero, 1981) Giovanni Frezzaa muistuttava Sean on sivuosastaan huolimatta erittäin olennainen hahmo Candyn jäädessä enemmänkin käsikirjoitusta eteenpäin vievään esineelliseen rooliin.

The Candy Snatchers on erityisesti luonto kostaa ‑tyylisten tv‑tuotantojen käsikirjoittamisesta tunnetun (vaikka käsikirjoituksesta tässä tapauksessa vastaakin Bryan Gindoff) Guerdon Truebloodin ainoa elokuvaohjaus ja sellaisenaan erityisen nopeatahtinen ja täynnä yllättäviä käänteitä. Melvin Van Peeblesin Sweet Sweetback's Baadasssss Songin kuvaajanakin toiminut Robert Maxwell tekee hyvää ja huolellista työtä näyttelijöidenkin ollessa suurimmaksi osaksi tyypillistä eksploitaatioelokuvaa korkeammalla tasolla. Elokuva sisältää myös lukuisia unohtumattomia kohtauksia, kuten kiristäjätrion visiitin ruumishuoneelle tai Seanin käynnin hänen isänsä pomon kotona (pomon mielipuolinen naurukohtaus olikin yksi festareiden suurimmista wtf‑elämyksistä!). Vaikka nämä kohtaukset harhailevatkin usein kauas mistään suoraviivaisesta juonenkulusta ovat ne lähes poikkeuksetta niin hyvin toteutettuja ja eksploitatiivisia, että katsojan nautinto on taattu. Elokuvan kauttaaltaan sysimusta huumori on paikoitellen erittäin epäkorrektia, kuten asiaan kuuluukin.

Jos missasit Night Visionsin näytöksen ja 70‑lukulainen grindhouse/eksploitaatio on lähellä sydäntäsi, niin amerikkalaisen Subversive Cineman erinomainen dvd‑julkaisu on syytä hankkia hyllyyn omalle paikalleen The Last House on the Leftin (1972) ja Texasin moottorisahamurhien (1974) väliin, vaikka The Candy Snatchers jääkin graafisuutensa puolesta selvästi jälkeen näistä klassikoista.