Ilja Rautsi

Rambo (2008)

Ohjaaja:

• Sylvester Stallone

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sylvester Stallone

80‑luvun suurimpien toimintadinosaurusten tilanne näytti vielä pari vuotta sitten hälyttävän uhanalaiselta Schwarzeneggerin siirtyessä elokuvallisesta naisten suojelusta ja konnien listimisestä tosimaailmaan pelastamaan ympäristöä ja vainoamaan homoja kuvernöörin pallilta. Toinen reaganismin supersankari Sylvester Stallone taas oli tuottamattomana muinaisjäännöksenä vajoamassa teatterilevityspannaan. Sitten Stallone tajusi, ettei hänen kannata yrittää myydä itseään ikinuorena, vaan lunastaa toimintafanien mieliin kasaantunut nostalgia. Tulos oli Rocky Balboa (2006), kömpelön suorasukaisella tavalla oudon koskettava joutsenlaulu Stallonen ruumiillistamalle ikoniselle hahmolle.

Kuusikymppisen muskelimiehen tilinteko menneisyyden kanssa oli niin palkitsevaa ja tuottoisaa, että toisesta ikonista piti saada vastaava definitiivinen tulkinta. Kun yli äyräiden pöhöttyneen nyrkkeilysaagan ensimmäisen osan Rocky oli nukkavierussa altavastaajan inhimillisyydessään amerikkalaisen unelman ruumiillistuma, oli First Bloodin (1982) ahdisteltuna kilahtava Vietnam-veteraani John Rambo taas amerikkalainen painajainen. Systeemiä vastaan kääntyvä äärimmäinen tappokone on hahmona eri maata kuin joviaali Rocky, vaikka Stallonen bassomuminasökellys tekee hahmoista erillään kasvaneet identtiset kaksoset (ehkä juonenkäänne tulevaa yhteisjatko-osaa varten).

Rambot II ja III leipoivat hahmosta vastahakoista sankaria, juron miehisyyden perimmäistä ruumiillistumaa, joka toimii vain vastahakoisesti. 20 vuotta ei ole muuttanut tilannetta olennaisesti; sarjan neljäs ja oletettavasti viimeinen osa käynnistyy samalla verukkeella kuin muutkin jatko-osat. Rambo on vetäytynyt syrjään elämään rauhallista hiljaiseloa – syystä tai toisesta juuri Burman eli Myanmarin viereen, joka on ollut enemmän tai vähemmän sisällissodassa vuoden 1948 itsenäistymisestään asti.

Viime kerralla sodan ruumiillistuma taisteli "Afganistanin urhean kansan" rinnalla venäläisilkimyksiä vastaan pelastaakseen mentorinsa eversti Trautmanin. Eversti kuoli esittäjänsä Richard Crennan myötä ja nyt Rambo värjää Myanmarin viidakot punaisiksi amerikkalaisten lähetyssaarnaajien puolesta, blondin naisen kosketettua hänen rupista sieluaan idealismilla.

Stallone yrittää riisua hahmoltaan tämän harteille heitettyä patrioottisen ideologian viittaa ensin näyttämällä, että Miehen pään voi kääntää vain suojeluvaiston herättävä Nainen (toki naisen on oltava amerikkalainen). Kirjoittaja-ohjaaja-päätähti myös suo itselleen ennen pelastusoperaatiota takomisen äärellä mumistun sisäisen kannustusmonologin, joka syleilee Rambosta aina loistanutta antisankarin perustotuutta: Mies tappaa, koska on hyvä siinä. Koska Mies pitää siitä.

Ja sitten Mies todella tappaa. Nykypäivän kliinisen tyyliteltyihin, ADHD-leikattuihin ja sisäsiisteihin toimintavyörytyksiin verrattuna Rambo on puhdasta vanhan koulun splatteria genren osalta ennen näkemättömiin mittasuhteisiin vietynä. Laskelmien mukaan elokuvassa tapetaan 236 ihmistä, joista suuren osan näkee posahtavan taivaan tuuliin pidättelemättömänä verimössönä. Tämä on sitä, mitä aina teininä unelmoi toimintaelokuvassa näkevänsä. Sly‑setä tarjoaa ja mikäs siinä on nytkin: teurastuksen katseleminen on adrenaliinipiikkinä huikean tyydyttävää. Vittu sen pää räjähti!

Ikävä kyllä riemu laskee kerronnallisen draivin puuttuessa loppukliimaksista käytännössä kokonaan. Aitoa uutiskuvaa Myanmarin ihmisuhreista käyttäen mässäilevää kaksinaismoralistista prologia lukuun ottamatta alkupuoli on menevää kamaa samalla hömelömuotilla kuin Rocky Balboa. Stallonen pullistuneet lihakset, roikkuvat silmät ja lerputtava huuli ovat vuosien varrella keränneet luonnetta. Tiukkakehoisen heeroksen tilalla on langennut jumala, sään kuluttama paksu puunrunko, jonka massiivisessa vähäeleisyydessä on voimaa. Pahikset taas ovat tasan niin läpeensä pahoja, että Rambo voisi vaikka raiskata heidän lapsensa menettämättä oikeutustaan. Sitten Rambon vetäytyneisyys haastetaan ja hänen on osallistuttava taas maailmaan.

Tässä vaiheessa mukaan hyppää joukko kinastelevia palkkasotureita ja henkilökohtaisena alkanut tarina haihtuu savuna ilmaan. Stallone sirottelee pieniä vihjeitä sinne tänne mahdollisista kehityssuunnista: Nainen, pasifisminsa kyseenalaistamaan joutuva lähetyssaarnaaja sekä Ramboa ihaileva nuori palkkasoturi tarjoaisivat kaikki mahdollisuuksia näyttää Rambon eri puolet ja haastaa hahmon käsitykset. Viittauksen tasolle jäävät ideat kuitenkin lähinnä kiusaavat katsojaa olemassaolollaan. Puhumattakaan siitä, että pääkonna olisi kolikon kääntöpuoli "sankarista", tai edes muuten vaan rekisteröityisi kankaan täyttäessään.

Ja miksi minä valitan tästä? Rambohan on vain imperialistisen fasistista ja riehakasta toimintatuubaa, ei siihen sisältöä kaivata. Mättö riittää, eikö vain?

Kyllä, jos meno on tarpeeksi kärjistettyä ja tyylitaju yhtenäinen. Alun hahmokeskeisyys antaa odottaa juuri sitä definitiivistä lausuntoa ikonisesta hahmosta, jota lopun sinänsä näyttävä hyperteurastus ei tarjoa. Jos hahmoissa ja tilanteissa olisi tarpeeksi ylikorostettuna sitä puusilmäistä testosteroniabsurdismia, jota elokuvan ideologia suorastaan huokuu, tanssisin riemusta. Puuttuvin motiivein ja persoonin viidakkoa terrorisoivat pahiksetkaan eivät tarjoa tarpeeksi viihdykettä itsessään, saati sitten haastetta Rambolle. Tällaisenaan Stallonen halut tarjota ns. realismia, raakaa toimintaa ja Rambon myytin määrittelemistä eivät kohtaa tasapainossa, joten riemastuttavista yksityiskohdistaan huolimatta Rambo jää muotopuoleksi. Epilogi tuo saagan takaisin juurilleen, mutta edeltävä elokuva ei ole lunastanut sille painoarvoa. Ikävä (ja hämmästyttävä) sanoa, mutta odotin Stallonelta enemmän.