Jari Mustonen

Never Take Sweets from a Stranger (Lapsi on murhattu, 1960)

Ohjaaja:

• Cyril Frankel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Cyril Frankel

Vuonna 1960 brittiläinen tuotantoyhtiö Hammer tarttui arkaan aiheeseen ja toi ensi-iltaan sallitun rajoilla kiertelevän pedofiliakuvauksen. Lapsi on murhattu, kuten elokuvan suomenkielinen nimi meille ennakoivasti kertoo, oli ohjaaja Cybil Frankelin ja Hammerin tuottajien draamapohjainen kauhuelokuva, jonka haluttiin paitsi puhuttelevan myös kauhistuttavan.

Never Take Sweets from a Stranger oli alusta asti ongelmallinen tuotanto. Se pohjasi myös Lontoon West Endissä kohua herättäneeseen Roger Garisin näytelmään The Pony Cart (1954). Valkokankaille tarina pääsisi kuitenkin vain BBFC:n kanssa käydyn tiiviin kirjeenvaihdon jälkeen. Monin säädöksin elokuvien siveellisyyttä ja moraalia vartioiva BBFC oli ainoa portti edes jonkinlaiseen levitykseen. Tämä oli Hammerin tuottajille tuttua kauraa: he lähettävät käsikirjoituksen sensuurielimelle, joka kertoo haluamansa muutokset. Annetaan vähän periksi BBFC:n vaatimuksille, joka kertoo, ettei se riitä ja lopulta käsikirjoitus muutetaan sensuurielimen vaatimaan muotoon.

Pettymyksekseen Frankel saikin lopulta käsiinsä vesitetyn version John Hunterin adaptoinnista. Rooleihin oli tällöin palkattu 11‑vuotias Janina Faye, joka nähtiin myös näytelmäversion lapsena. 71‑vuotias veteraaninäyttelijä Felix Aylmer palkattiin seniilin pedofiilin rooliin, mikä valinta tyydytti myös castingista huolissaan ollutta sensuuriviranomaista. Jo ennen kuvausten alkua, loi Frankel edellytyksiä elokuvan sisältämälle psykologiselle kauhulle. Hänen pyynnöstään Faye ja Aylmer eivät nähneet toisiaan ennen yhteisiä kohtauksiaan oikeussalissa ja elokuvan komeassa finaalissa. Lisäksi hän kielsi lapsia opettelemasta repliikkejään ulkoa, sen sijaan hän itse toisti dialogin heille kuvauksissa säilyttääkseen lapsille tärkeän impusiivisuuden.

Kuvausten vihdoin käynnistyttyä tallentui filmille kohtaus kohtaukselta yksi Hammerin uraauurtavimmista, mutta vähiten tunnetuista tarinoista. Kahden tytön elämä joutuu muutoksen kouriin, kun he päättävät tavata Clarence Olderberry vanhemman. Myöhemmin toinen tytöistä kertoo tanssineensa vanhukselle alasti. Vast'ikään pieneen kaupunkiin muuttaneiden vanhempien epäusko tapahtunuttua kohtaan kääntyy kamppailuksi oikeuden puolesta, kun heille selviää vaikutusvaltaisen Olderberryn kyseenalainen maine. Käsikirjoituksen ensimmäinen vaihe käy läpi vanhempien taistelun totuuden selvittämiseksi, toinen oikeussalidraaman ja kolmas lasten puhuttelevan kohtalon.

Käsiteltyään oikeusjärjestelmän ja ylipäätään ihmisluonnon epärehellisyyttä, luovat Frankel ja kuvaaja Freddie Francis aikaansa edellä olleen finaalin: syrjäinen järvi, sen reunalla ränsistynyt venevaja ja vähäeleisesti kuuluvat pelkät luonnon äänet. Pelko kasvaa traditionaalisen tapahtumia seuraavan musiikin sijasta hiljaisuudesta. Francis siirtää luonnon ilmentämästä syrjäisyydestä kumpuavan kauhun filmille samalla tarkkuudella kuin hän teki vuotta myöhemmin brittikauhun klassikossa The Innocents (1961), jossa lasten julmat leikit ja aikuisen hulluus ryhtyvät terroriksi muuntuvaksi piirileikiksi syrjäisessä kartanossa. Samalla elokuvan moraalinen sanoma saavuttaa kliimaksinsa.

Aikalaisille elokuva oli kaikkea muuta kuin ongelmaton pala purtavaksi. Pitkän kädenväännön jälkeen se sai ensi-iltansa korkeimmalla mahdollisella ikäluokituksella 'X'. Räikeimmillään Hammerin adaptaation pelättiin karkottavan oikeussaleista pedofiliasta kärsineet lapset ja heidän vanhempansa, koska se antoi kuvan uhrien kimppuun verbaalisesti käyvistä puolustusasianajajista. Toisaalta löytyi tahoja, jotka kiittivät elokuvaa sillä se nosti esille tärkeän ja vaietun teeman. Pienen budjetin Never Take Sweets from a Stranger onnistuu herättämään kysymyksiä. Myös onnistunut casting pitää vastakkainasettelun mielenkiintoisena, alkaen Jeanen isän roolissa nähtävästä legendaarisesta narraattorista, Patrick Allenista.