Juho Malanin

Das Boot (Sukellusvene U-96, 1981)

Ohjaaja:

• Wolfgang Petersen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Wolfgang Petersenin Das Boot oli alun perin lähes viisituntinen minisarja televisiolle. Sarja valmistui vuonna 1981 ja siitä lyhennettiin myös erinäisiä versioita teatteri‑ ja videolevityksiä varten. Pitkä teos sijoittuu toisen maailmansodan vuodelle 1942, jolloin saksalaiset etsivät ja taistelivat englantilaisia vastaan Atlantilla ja etenkin Atlantin pinnan alla painostavissa olosuhteissa U‑sukellusveneidensä sisällä. Das Boot kertoo sotamatkan vaiheita äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja tuntuvasti täysin saksalaisten näkökulmasta. Elokuvan alussa ollaan viimeistä iltaa kiinteän maan päällä juopuneissa olosuhteissa, kun seuraavana aamuna lähtevän U‑veneen miehistö valmistautuu pitkälle matkalleen pimeän massan alle. Tunnelma on leikkisä, känninen ja erilaisia nesteitä roiskutteleva. Vain laivan kapteeni (Prochnow) kumppaneineen pyrkii olemaan selvin päin ja rauhallisena esimerkkinä miehistölleen, joka kokemuksestaan osaa aavistaa, että seuraavina viikkoina ja kuukausina voi elämä katketa kammottavan pelon päätteeksi matkalla, joka ajaa hakaristin ideologista voittoa. Kapteenin lisäksi elokuvan keskushenkilöksi alusta lähtien nousee nuori ja kokematon sotilasreportteri (Grönemeyer), jonka tehtävänä on valokuvata ja artikkelien muodossa raportoida saksalaislehdistölle ja sotilasväelle urhean ja vastuullisen U‑sukellusmiehistön työtä. Seuraavana aamuna massiivinen teräsalus lähtee liikkeelle satamasta.

Elokuva on vaikuttava ja perustellusti myös äärimmäinen esimerkki siitä, kuinka tilaa voi käyttää hyödyksi päinvastaisessa merkityksessä avaran tilan ja laajojen maalauskuvien ystäviin Peter Greenawayhin tai Alain Resnais'n verrattuna. Petersenin elokuva on myös keskeinen taidonnäyte siitä, mitä rytmitys elokuvakerronnassa ja leikkauksessa merkitsee etenemisen kannalta, etenkin kun teos kattaa versiosta riippuen lähes neljä tai viisi tuntia seurattavaa draamaa. Rytmityksen merkitys korostuu myös näin "minimalistisessa" elokuvassa, joka sijoittuu vain rajattuun ympäristöön. Tämän ympäristön pysyvyys ja tuttuus on jollakin tavalla tehtävä katsojalle intensiiviseksi ja kiinnostavaksi, koska huoneet ja mantereet eivät muutu jatkuvasti tällaisessa kerronnassa. Das Boot sijoittuu lähes koko kestoltaan teräspurkin sisälle. Teräspurkki itsessään vuorottelee Atlantin tyynen tai myrskyisän pinnan sekä satojen metrien syvyyksien välillä. Alus vierailee myös vierassatamassa kertaalleen, mikä kohtaus nousee myös erittäin keskeiseksi elokuvan teeman ja dramaturgian kannalta. Näillä siirtymillä ja niiden oikealla ajoittamisella on Petersen rytmittänyt elokuvansa hämmästyttävän painostavaksi ja intensiiviseksi, jotta tarkasti tosikertomukseen (sukellusvenereportteri Lothar G. Bucheimin kirja) perustuvan käsikirjoituksen vaiheet välittyisivät katsojalle suurimmalla mahdollisella aitoudella ajan hitaan kulumisen ja loputtoman pimeyden leimaamina.

Sisäkohtaukset U‑veneessä ovat elokuvan painostavimpia ja klaustrofobisimpia hetkiä, sillä kaikki mittasuhteet vastaavat oikean sodassa käytetyn veneen mittasuhteita. Petersen halusi kuvata vain niissä todellisissa puitteissa, jotta mikään kamerakulma tai sivukuvia varten levennetty käytävä ei saisi tilaa näyttämään turhan riittävältä ja totuudenvastaiselta. Näin kaikkia käytäväkuvia puristaa kummaltakin sivulta teräksinen pinta. Kuvailujen mukaan U‑veneiden leveys sisäkäytävillä vastasi suunnilleen sivuille levitettyjen aikuisen käsivarsien vaatimaa tilaa. Rauhallisen alun jälkeen ensimmäisten hälytysten saapuessa käy selväksi millaisessa loukussa miehistö on voimakkaan mutta myös seurattavissa ja tuhottavissa olevan teräksensä sisällä. Pelko ja ahdistus välittyvät erityisesti sotatoimittajan hahmon kautta, sillä hänellä ei ole katsojan tavoin muun miehistön kokemusta vedenalaisesta sodankäynnistä ja siihen liittyvästä ajan kulumisesta. Grönemeyerillä on rooliin osuvasti soveltuvat kasvot, joiden kautta välittyy se mieletön painostavuus ja pakokauhu, joka ennen pitkää alkaa vaania laivan kokeneimpiakin miehiä. Petersen on saavuttanut muutamissa kohdissa näyttelijöidensä kasvoille ilmeitä ja hetkiä, jotka ovat verrattavissa Bergmanin, Tarkovskin tai Dreyerin kaltaisten "kasvo-ohjaajien" herkkiin ja tässä tapauksessa raadollisiin saavutuksiin.

Visuaalisesti elokuvan hengästyttävin ja aavemaisin anti sijoittuu niihin kuviin, jotka hyödyntävät sukellusveneen asemaa keskellä Atlantin avomerta. Välillä meri on rauhallinen ja välillä raivon vallassa metrien korkuisten aaltojen heitellessä terästä vailla pienintäkään ongelmaa. Elokuvan alkupuolelle sijoittuu eräs upeimmista yksittäisistä kuvista kautta liikkuvan kuvan historian: vihollislaivan, tuhoajan, sinkoutuminen kohti U‑venettä periskoopin linsseistä nähtynä. Vastaavasti pahimman myrskyn aikana nähtävät point of view ‑kuvat sukellusveneen tähystyskannelta kameran mukaillessa täysin veneen pahoinvoivaa keikkumista ovat elokuvan tärkeimpiä fyysisen kerronnan saavutuksia. Petersen herkuttelee näillä visuaalisesti äärimmäisen kunnianhimoisilla ideoillaan Paul Verhoevenin elokuvia kuvanneen kuvaaja Jost Vacanon kanssa pitkään, mutta ei itsetarkoituksellisen pitkään. Rauhalliset kuvat sukellusveneestä tyynen Atlantin iltahämärässä ovat osaltaan keskeisiä hetkiä elokuvan rytmin kannalta, joka kuitenkin voi saada äkkisuunnanvaihdoksen hälytystilan räjähtäessä miehistön tajuntaan, mereltä tai taivaalta.

Das Bootin visuaalista hengästyttävyyttä ja kunnianhimoa tukee tärkeään asemaan nouseva äänimaailma. Kuten eräs elokuvan vanhoista trailereista ilmoittaa, "on U‑veneessä työskentelevän miehistön opittava näkemään korvillaan." Äänimaailma hyödyntää aavemaisen musiikin lisäksi paineen alla tärisevää terästä, etäältä matelevia syvyyspommien ja taistelulaivojen ääniaaltoja sekä hitaiden ja kankeiden torpedoputkien lähettämää ulvontaa. Syvyyspommien riskin ollessa äärimmillään hyödyntää Petersen erityisesti mainittuja tilanteesta ja henkisestä kauhusta kertovia kasvokuvia, koska miehistö ei voi kuin odottaa. Das Bootin asemaa ja sanomallista tehoa sotaelokuvana korostaa se tosiasia, että elokuvan kauhutunnelma, painostavuus ja piinaava jännittävyys ovat verrattavissa lukuisten muiden lajityyppien parhaimpiin saavutuksiin.

Hetkellinen vierailu Espanjan Vigon tukikohdassa korkea-arvoisten upseerien luona on tehokkaasti käsikirjoitettu kohtaus, sillä siinä vaiheessa katsoja on jo pakotettu havaitsemaan se tosiasia ja ero, mikä vallitsee sodassa taistelevien ja työskentelevien miesten ja sotaa organisoivien ja strategisia päätöksiä tekevien upseerien välillä. Väsyneen, likaisen ja kuoleman riskin alla jatkuvasti olevan miehistön astuminen natsiupseerien illallissaliin ei korosta mitään dialogilla tai teemallisesti korostuvilla tavoitteilla. Se vain esittää sen eroavaisuuden, mikä piilee ideologisten sankaruusajatusten, kunniamerkkien ja surkeassa kuolemanloukussa työskentelemisen välillä. Näiltä osin elokuvan teema nousee myös lähelle Peckinpahin rankkaa sotaelokuvaa Cross of Iron, joka myös kertoo tapahtumia natsisotilaiden näkökulmasta. Petersenin elokuvassa natsit eivät ole yhtään enempää pahoja tai hyviä kuin englantilaisetkaan. Elokuva vain onnistuu esittämään muutamien harvojen teosten tavoin sen yksilötason järjettömyyden ja syiden yksinkertaisen loppumisen, mikä sodankäynnissä pian paljastuu olivat alkuperäiset ja ylpeät tavoitteet sitten myyttisen ideologisia tai muihin yhteisiin uskoihin perustuvia. Vaurioituvan ja kolkon teräspurkin sisällä ja sen ympäröimänä natsi muuttuu myös yksilöksi, jolla on vain yksi elämä.

Myöskään elokuvan lopetus odottamattoman tylyssä muodossaan ei sorru liialliseen laskelmointiin tai minkään osapuolen oikeassa tai väärässä olemisen korostamiseen. Siinä viimeistään elokuva tavoittaa saman painajaismaisen ja epätodellisen tunnelman kuin kahdessa venäläisessä sotaelokuvassa, Tarkovskin elokuvassa Ei paluuta (Ivan's Childhood, 1962) sekä Klimovin Tule ja katsossa (1985). Mainitut elokuvat esittävät sodan yksilötason luonteen lapsen näkökulmasta tavalla, joka häiritsee erityisesti iältään lasta varttuneempaa katsojaa. Das Bootin päätepiste on samanaikaisesti absurdin ja kohtalokkaan ivallinen, epäreilu ja surumielisen uhkaava, lähes paniikinomainen. Myös viimeisessä kuvassa sotilasreportterin hahmon merkitys kasvaa samanlaiseksi kuin mainittujen venäläismestariteosten lapsipäähenkilöiden roolit ja kokemukset sodasta.