Juho Malanin

Come and See (Tule ja katso, 1985)

Ohjaaja:

• Elem Klimov

elokuva arvostelu

Ohjaus: Elem Klimov

Tule ja katso on toisen maailmansodan aikaiselle Valko-Venäjän maaperälle sijoittuva elokuva, joka lähestyy aihettaan sieltä haastavammasta päästä. Päähenkilönä on teini-ikäinen poika Florya (Aleksei Kravtšenko), joka määrätietoisena haluaa lähteä partisaanina sotaan vastustamaan maahan laaja-alaisesti hyökänneitä ja suuria alueita tuhonneita saksalaisjoukkoja. Tarina pohjautuu ohjaaja Klimovin omiin muistoihin ja kokemuksiin.

Toisin kuin monissa muissa sotaelokuvissa, joissa sankaruus on lopulta menestyksen ja onnistumisen tarjoama toimintakeino, on Klimovin elokuvan näkemys sodasta astetta kylmempi ja todellisempi. Toki Floryakin on alussa varma ratkaisunsa tuottamien hedelmien makeudesta, toisin kuin äitinsä, joka osaa odottaa pahaa kuultuaan pieneen kotikyläänsä kantautunutta tietoa sodasta.

Elokuvan alkukuvat ovat jo hyvin runollisia ja vetoavalla tavalla omituisia. Kaksi teini-ikäistä poikaa kiertelee levottomasti autiolla hiekkarannalla. Pian hiekan alta maan tiukasta ja haudanomaisesta puristuksesta löytyy musta ja kylmä rynnäkkökivääri, kuin suoraan Jodorowskyn maailmasta. Tämä takaa partisaanikokelaalle pääsyn sotaväkeen, jossa on pulaa varusteista saappaista lähtien.

Koko elokuvaa leimaa rauhallisuus ja kärsivällisyys, jota käytetään salakavalasti asettamaan katsoja tilanteeseen, jossa tunnekirjon äärilaidat joutuvat aktivoitumaan. Klimovin kerrontatyyli pyrkii tehokkaassa hallinnassaan saattamaan katsojan myös siihen konkreettiseen tilanteeseen, jossa harva on oikeasti ollut; keskelle sotatanteretta, jossa kuolema on äkillinen ja koskee kaikkia.

Koko elokuva koostuu hyvin pitkistä jaksoista, jotka puolestaan koostuvat lyhyemmistä kohtauksista. Toisinaan tilanteet etenevät melkein reaaliajassa, mistä tärkeimpänä esimerkkinä mainittakoon jakso, joka on samalla yksi koko elokuvan painostavimpia. Floryan eksyttyä marssiryhmästään, kohdattua metsässä venäläistytön ja palattua takaisin kotikyläänsä paljastuu Klimovin elokuvan terävin piikki, eli kyky hallita täysin elokuvalleen otollisimmat näkökulmat ja niiden huomaamattomat vaihdokset. Tässä pitkien ja liikkuvien kuvien sekä äänimaailman merkitys on yhtäläisen tärkeä. Harvoin elokuvassa katsoja joutuu niin puristavan fyysisellä tavalla kohtaamaan tapahtunutta väkivaltaa ja myös sen, kenen silmin hän tilannetta on ajautunut tarkkailemaan. Äänimaailman merkitys elokuvassa on paikoin yhtä tärkeä kuin esimerkiksi ranskalaisella Gaspar Noélla.

Kuvan ja äänen yhteisvaikutukseen liittyen Klimovin elokuvan paluujakso kotikylään on hirvittävimpiä tilanteita niin elokuvan kahdelle henkilölle kuin katsojallekin – jälkimmäiselle sen takia, koska hän huomaa kerronnallisen pitkityksen päätteeksi tulleensa huijatuksi keskelle konkreettista tilannetta elokuvan maailmassa. Katsoja joutuu siis äärimmäisten ja shokinomaisten tuntemusten riepoteltavaksi samoin kuin jakson kaksi hahmoa, joiden kummankin aistihavaintojen yhteisilmaisusta syntyy katsojalle tarjottu näkökulma, jossa hän on yhtä avuton kuin hahmotkin. Siinä missä valtaosa suuren rahan sotaelokuvista muistuttaa kovaäänistä tietokoneräiskintäpeliä, muistuttaa Tule ja katso sodassa olleen henkilökohtaista painajaisunta, jota ei pääse pakoon.

Elokuvan juoni on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Siinä toisen maailmansodan määrittämän tarinan puitteissa pieni joukko ihmisiä kulkee, pakenee ja vaanii autioilla niityillä ja metsissä määränpäästä seuraavaan. Monet kuvat ovat sisällöltään niin pelkistettyjä, että niiden lavastaminen onnistuisi keneltä tahansa, jolla on hallussa tietyntyylisiä vanhoja vaatteita ja pääsy tarpeeksi tiheään metsään tai avonaiselle niitylle. Elokuvassa on paljon keskeisiä kohtauksia, joissa vain kävellään tai maataan nurmikolla. Äänimaailma myhäilee kuuloaistille tarkoitettuja vihjeitä tilanteista, jotka ovat usein pitkäkestoisia. Lopulta kuvien näennäinen yksinkertaisuus ei tarkoita muuta kuin sitä, kuinka tärkeää ja keskeistä elokuvassa pelkistämisen ja yksityiskohtien korostamisen taito on: asia, mitä Aki Kaurismäki aina korostaa.

Klimovin elokuvassa pelkistyksen myötä välittyvät inhimillinen autenttisuus ja lumovoima lähentelevät myös Tarkovskin elokuvakieltä etenkin kuvauksen osalta. Aleksei Rodionovin kuvaus perustuu pitkille otoksille ja paljon liikkuvalle kameralle.

Kuvista tulee mieleen niin Tarkovskin oma sotaelokuva Ei paluuta (Ivan's Childhood, 1962) kuin hänen myyttinen pirstale-elokuvansa Peili (1975). Klimovilla kameran liikkeiden hienovaraisuus korostuu muutamassa kohtauksessa, jossa sivulle panorointi myötäilee kääntyvän katseen suuntaa. Vastaavasti elokuvan lopussa Floryan kohdattua ikäisensä venäläistyttö välittyy pienen huomaamattoman panoroinnin myötä ahdistavan konkreettinen ja peruuttamaton painajaiskuva, joka sulautuu elokuvan hahmojen (ja katsojan) tajuntaan pysyvästi. Kuvat on rakennettu ja omaksuttu sillä tavalla, että ne edellyttävät kameran alituista liikkumista ilman, että tuo liike kuitenkaan korostuisi lainkaan itse tarkoituksena.

Käsikirjoituksen kannalta ja dramaturgisesti Tule ja katso on myös hiljentävä kokonaisuus. Elokuva murtaa kaikenlaiset uskomukset sotaan liittyvästä sankaruudesta tai pyhyydestä, sillä sen valitsema näkökulma piilee sotimiseen liittyvän poliittisen nihilismin elämänvastaisuudessa. Elämänvastaisuudessa siinä mielessä kuinka lapsisotilas voi uhrata elämänsä sankarihaaveille tai uskonnollisille jumalhaaveille ja kuinka erilaisena maailma näyttäytyy (elokuvassakin) aina silloin, kun kuvassa ei näy ihmisiä lainkaan. Se kyllä esittää lopussa "voittajia" ja "häviäjiä", mutta siihen mennessä on käynyt selväksi termien onttous yksilötasolla.

Floryan äärimmäisen matkan päätteeksi palataan odottamattomalla tavalla hänen matkansa alkuun vertauskuvallisessa mielessä, kun hän riutuneena ja ruhjoutuneena sodan loppusuoralla kohtaa uuden partisaanipojan, joka liittyy miesten marssiin. Tätä seuraava dokumentaarisen aineiston kuvasarja toisen maailmansodan uhreista ja ruumiista sekä hektinen kuvasarja Hitlerin vaiheista etäännyttää lopulta katsojan elokuvan maailmasta ja asettaa tämän tietoiseksi tilanteesta ja "tarinan" muuttumisesta konkreettiseksi otokseksi lähihistoriastamme. Tapa lopettaa elokuva on kunnianhimoinen ja tehokas olematta teennäinen tai saarnaava. Harvassa elokuvassa on uskallettu palata Adolf Hitlerin hahmoon yksilönä – menestyneenä valtionpäämiehenä, sota‑ ja rotustrategistina, nuorena jalkaväkirykmenttiläisenä ja pienenä lapsena.

Toista maailmansotaa ja natseja käsittelevien elokuvien kohdalla on aina suurena riskinä se, että aiheeseen suhtaudutaan liian voimakkain tuntein, jotka synnyttävät tekijöissä ja aiheen käsittelijöissä jyrkkiä mielipiteitä, yleispäteviä oletuksia, alleviivaavaa osoittelua ja iättömän toivotonta julistusta universaalista pahasta ja hyvästä. Toisin sanoen saksalaisten kuuluisimmat hirmutyöt toisessa maailmansodassa pystytään harvoin esittämään sellaisessa valossa, joka ei kehottaen osoittaisi katsojalle mitään tiettyä ajatussuuntaa tai moraalia.

Tällaisesta epätavallisemmasta käsittelytavasta toimii esimerkkinä Polanskin puolanjuutalaisten vainoja kuvaava henkilökohtainen elokuva Pianisti (The Pianist, 2002), jonka lopussa kohtaamme odottamattoman saksalaisen upseerihahmon. Universaalin ja absoluuttisen pahan sijasta kohtaamme ihmisen, yksilön. Toki tuokin yksilö edusti tiettyä ryhmää, mutta edelleen hän oli yksilö ja täten eri asia kuin ryhmänsä ja absoluuttisuus.

Klimovin elokuva ei täysin malta olla osoittelematta pahaa elokuvan lopussa. Toisaalta se toimii, koska näkökulma on ollut teini-ikäisen lapsen, joka peilaa elokuvassa ohjaajan omia henkilökohtaisia muistoja näistä ääritilanteista. Klimovin elokuvan loppua olisi kenties saatu astetta rohkeammaksi ja ainakin haastavammaksi, jos tiettyjen vangittujen natsien säälittävät puolustuspuheet ja pelkurielkeet olisi jätetty pienemmälle korostukselle. On selvää että maailman sodissa suuri määrä "sotarikollisia" ja keskeisiä toimijoita on kadonnut jäljettömiin sodan päätyttyä. Paenneita upseereita pidetään pelkureina ja ryhmänsä pettäneinä takinkääntäjinä siinä vaiheessa, kun he joutuisivat lailliseen vastuuseen sota-ajan toimistaan. Tästä on kuitenkin mahdollista kertoa myös yksilötasolla, kuten Polanski äärimmäisen tehokkaasti ja haastavasti teki oman elokuvansa lopussa.

Tule ja katso on monessa mielessä ainutkertainen elokuvateos. Se hyödyntää elokuvan kuvallista ja äänellistä ilmaisukirjoa jättäen vuoropuhelun ja sankarimentaliteetin lietsomisen vastustamattomaan alakynteen ilmaisullisessa tehossa. Sen esittämä näkemys päähenkilön muutoksesta ja kokemuksista saa katsojan tuntemaan masennusta, surua ja kauhua. Silti elokuva ei jätä nihilistisen vihamielistä sylkäisyä loppusävykseen, vaan katsoja tuntee pikemminkin olevansa lähinnä nääntynyt elokuvan päättyessä.

Näyttelijöiden työ on keskeinen. Harvassa elokuvassa toimitaan näin korostetusti pitkien kasvolähikuvien avulla. Hyvä esimerkki elokuvan sinänsä harmonisen alkupuolen kehittyvästä tunnelmasta on tapa, jolla Klimov leikkaa kuvan kotonaan venäläisupseereita ihailevasti tuijottavasta Floryasta tämän äidin kasvoihin. Klimovin kerrotaan käyttäneen useissa kuvissa hypnotisoijaa nuoren päänäyttelijänsä äärimmäisen ilmaisun saavuttamiseksi.

Jos elokuvan pariin antautuu keskittyneesti ja kärsivällisesti, se tarjoaa rankan ja traumaattisen matkan, jota ei voi irrottaa todellisuudesta ja joka pakottaa itsensä raastavalla tavalla katsojan tajuntaan.