Ilja Rautsi

3 dev adam (3 Mighty Men, 1973)

Ohjaaja:

• T. Fikret Uçak

elokuva arvostelu

Ohjaus: T. Fikret Uçak

Turkkilaisilla oli 60‑ ja 70‑luvuilla elokuvanteon menestysresepti hallussa; napataan satunnaisia hahmoja pop‑kulttuurista, survotaan ne tehosekoittimeen, lisätään seksiä ja väkivaltaa, kuvataan mitä sattuu ja puristetaan lopuksi pihalle kaikki tolkku. Sitten leikitään että tekijänoikeus tarkoittaa tekijän oikeutta tehdä mitä haluaa. Malliesimerkki metodista on 3 dev adam, eli Three Giant Men. Yksikään heistä ei tosin ole jättiläinen, mutta kaikilla on trikoot.

Elokuva alkaa rannalta, jossa punavihreisiin trikoisiin pukeutunut superrikollinen Hämähäkki nauraa apureineen maanisesti, haudaten samalla nuoren naisen kaulaa myöten hiekkaan (kaivamatta ensin mitään kuoppaa). Sitten kärrätään paikalle moottorivene, jonka potkuri työnnetään naisen naamaan. Leikkaustahti kiihtyy koko ajan intensiivisemmäksi montaasiksi maanisesti nauravista naamoista. Veret roiskuvat rikollisnaisen säärille kauniissa kuviossa, ja tämä kihertelee orgastisesti. Koko loppuelokuva noudattaa tätä samaa kaavaa; järjenvastaisia tapahtumia kuvattuna äkkinäisillä leikkauksilla joiden väliltä ei helpolla löydä mitään yhteyttä, sekä sadistista väkivaltaa avoimeen seksuaalisuuteen yhdistettynä. Ja yleensä tietysti huolettoman vallattomasti naisiin kohdistettuna.

Hämähäkin suunnitelmana on varastaa kallisarvoisia antiikkiesineitä, myydä ne sitten halvalla rikkaille amerikkalaisille, ja ostaa takaisin kovaan hintaan väärennetyllä rahalla maksaen. Joko olen missannut jotain olennaista logiikan perusteista, tai trikoot ovat katkaisseet veren pääsyn Hämiksen aivoihin. Joka tapauksessa, Turkin poliisi – jonka Kilink jo opetti meille olevan paras poliisi maailmassa – kutsuu apuun kaksi ainutlaatuista supersankaria: meksikolaisen vapaapainiheeros Santon sekä Kapteeni Amerikan arvatkaa mistä maasta. Herra komisario selventää kansalaisuustilanteen kätevästi ilmoittamalla hämmästyttävästi turkkilaisen näköisen Kapun puhuvan hyvin turkkia. Opimme myös, että Hämähäkki on lapsenomainen rikollinen, joka ei voi sietää muita naamioveikkoja ja tappaa nämä mustasukkaisuudessaan.

Selostaisin juonikuviota pitemmällekin jos vain ymmärtäisin siitä yhtään mitään. Hämähäkki tappaa naisia suihkutiloissa, vohkii antiikkipatsaita ja nauraa. Sankarit käyskentelevät ympäriinsä, välillä satamassa, välillä strippiklubilla. Välillä tapellaan, välillä säntäillään. Ulkokuvissa kävelyn korvaa ääniraidalla hevosten kavioiden kopina ja musiikki katkeaa joka kerta leikkauksen yhteydessä kuin seinään. Hämähäkin asu muistuttaa värien muodoilta Marvel Comicsin Hämähäkkimiestä, mutta värit eivät natsaa (paitsi elokuvan julisteessa, jossa on kuva oikeasta versiosta). Kapteeni Amerikka puolestaan on lähes yksi yhteen saman yhtiön tavaramerkkiesikuvansa kanssa, joskin kilpi puuttuu. Santo näyttää käyneen laihdutuskuurilla, mutta on muuten turpeita huuliaan myöten identtinen aitoon verrattuna, mitä nyt maskin alta törröttää komea rasvaletti. Kun Kapteeni on trikoissaan, ei kukaan ole kertaakaan tajunnut sulloa hupun varsin massiivisia kaulusliepeitä piiloon. Kun Hämähäkki harrastaa seksiä sadistisen pimunsa kanssa, näkee jälkimmäinen orgasmin hetkellä posliinisia puutarhatonttuja leijumassa mustassa tilassa. Kun minä katson tätä elokuvaa, raiskaavat nuo tontut synapsejani.

Kuten monessa muussakin vastaavassa tapauksessa, 3 dev adamia katsoessa ei kauaa kestä tajuta, että tekijöiden elokuvallinen ammattitaito seisoo tukevasti yksi jalka mielisairaalassa ja toinen likaviemärissä. Taustalla on ihmisiä, jotka noin periaatteessa jollain tasolla tietävät mitä elokuvat ovat, että niitä kuvataan kameroilla ja että yleensä katsotaan bonukseksi niihin sisältyvän jonkinlainen tarina. Sen toteuttaminen selkeäksi kokonaisuudeksi jäsennetyssä tasapainoisessa muodossa sattuu vain olemaan ylivoimainen tehtävä näille innokkaille sekopäille. Tämä ei tietenkään ole mikään este tai edes hidaste, se on portti autuuteen. Jos ei ole mitään tajua, ei ole mitään suhteellisuudentajua. Sovinnaisuusfilttereistä, korrektiudesta tai muusta hömpötyksestä nyt puhumattakaan. On vain suodattamatonta tajunnanvirtaa, mikä johtaa ronskeihin tyypittelyihin ja suoraviivaiseen hulluuteen. Harvoin pääsee niin lyhyessä ajassa niin tajunnan reunalaitamille ilman laittomia aineita tai reissua kuivausrumpuun.

Ja vaikka spektaakkeli sisältää myös kohdan, jossa Santo vastaa vanhaan kysymykseen siitä, missä supersankarit säilövät tavaroitaan taskuttomissa trikoissaan – tunkemalla salaiset asiakirjat muniinsa turvaan – ei sekään aivan yllä kokonaisuuden todelliseen "reikä päähän ja spagettia tilalle" ‑huippusuoritukseen. On nimittäin vaikea sanoa, kumpi teki liiallisen kokaiiniannoksen tapaan enemmän pysyvää vahinkoa järisyttävän nautinnollisella tavalla – nuo veikeästi virnuilevat orkkutonttuset vai kohtaus, jossa Hämähäkki kiduttaa hänet pettäneen apurin kuoliaaksi marsulla. Mies on ensin sidottu pylvääseen, sitten arkkikonna käskee apureitaan ottamaan seinänvierustalta (tottumuksesta päätellen tätä tehdään usein) ison läpinäkyvän muoviputken. Sitten napataan häkistä pulskahko marsu, puhutellaan sitä hiirenä ja sullotaan poskiaan mussuttava söpö karvaturri tuubiin. Viiksivallu toisessa päässä karjuu kauhusta kun marsu tulla tuputtaa putkea pitkin aran näköisesti edeten. Hämähäkki nauraa kuin ensimmäiset paljaat tissit nähnyt pikkupoika. Marsu saavuttaa uhrin viikset ja kolme sekuntia myöhemmin tämä on kuollut. Kuten vanha turkkilainen sanalasku sanoo: "Vittu tämä on mielisairasta."

No, kliimaksissa kerronta loikkaa mielisairaasta suoraan pahimman painajaisunen pettävään logiikkasuohon. Hämähäkillä kun sattuu olemaan varsin omaperäinen pakosuunnitelma; hän on nimittäin järkännyt loputtomalta tuntuvan määrän kätyreitään paikalle, samanlaisiin trikoihin puettuna. Sankarit hakkaavat yhden ja nurkan takaa loikkaa taas uusi identtisen ilkeästi nauraa käkättävä konna. Ei kannata miettiä, miksei koko joukko vain tyydy pakenemaan, etenkin kun poppoo näyttää olevan aivan avuton Santon ja Kapteenin atleettisuuden edessä. Aina kun sankarit ja katsoja luulevat kliimaksin koittaneen Kapun sulloessa hyypiöitä ties mihin tehdaspuristimiin murskautumaan, iskee salamaleikkausyllätyshyökkäys ja nauru kajahtaa ilmoille. Pako elokuvasta ei ole helppoa, etenkään jos katsoo Onar Filmsin tuoretta dvd‑julkaisua, jonka takakansi ei ilmoita elokuvan kestoa, eikä soittimen laskurissa lue kuin "PLAY". Tietenkään sillä ei ole mitään väliäkään, koska tässä limbossa kelpaa lillua, turkkilaisten mehuissa muhien.