Ilja Rautsi

Ernest in the Army (Ernest intissä, 1998)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Nyt, viimeisen Ernest-elokuvan kynnyksellä, lienee sopiva hetki pysähtyä hetkeksi miettimään motiivejani tähän mielettömyyteen. Tai siis täsmennettynä: mikä minua vaivaa? Lyhyt ja pitkä vastaus ovat sama: en tiedä. Oletettavasti siinä kohtaa päätä, jossa normikansalaisella muhii ns. itsesuojeluvaisto, minulla on välkkyvä valokyltti jossa lukee "Jatka, jatka!" Oli miten oli, nyt Ernest on intissä!

Kaikkien suosikkitomppeli toilailee tällä kertaa töissä golf-kentällä. Asiakkaat yrittävät ymmärrettävästi osua ja upottaa Ernestin, tai kenties ainakin saada tämän harkitsemaan kasvoleikkausta tuhdilla pallomojauksella keskelle pärstää. Ernestin intohimot eivät kuitenkaan rajoitu naamansa tunkemiseen mahdollisimman lähelle kameraa golf-kentällä, vaan hän haaveilee myös urasta armeijassa päästäkseen ajamaan isoja rekkoja - kukapa ei? Samaan aikaan kaukaisessa Lähi-idän maassa, jonka nimi voisi ohjaaja Cherryn autenttisuudentäytteisen vision alla yhtä hyvin olla Turbaanilandia, ilkeä kansan suuri johtaja pelaa golfia ja satuttaa ihmisiä. Voi näitä paralleeleja.

Tilanteet kärjistyvät juuri tupajumin lailla katsojaa sinnikkäästi kiusaavan Ernestin liittyessä armeijan reserviin ja kuinka ollakaan, hänet kiidätetään suoraan keskelle kriisitilannetta johon sekaantuvat myös kikkarapäinen naisreportteri, valkoista kattia silittelevä Bond-pahis sekä Ernestiä piinaava eversti Gullet. Arvatkaa mitä sitten tapahtuu?

Ernest sekoilee! Ja pelastaa päivän ekstrakovilla pannukakuillaan. Voi herra Varney, hauskuus on toinen nimesi. Tällä kertaa El Grande Ernesto saa mm. punnertaa naama kiinni limaisessa meduusassa, Cherryn ottaessa jälleen aivan kaiken irti Varneyn naamavärkin ulottuvuuksista lähikuvien ihmeen kautta. Strutsinmunien ja rintaliivien puutteesta johtuen Ernie saa nyt tyytyä kiven näköisiin maamiinoihin ja isoon haaviin hulvattomissa murhapuuhissaan. Varsinainen tavaramerkkikohtaus on kuitenkin alkupuolen armeijakoulutussessio, jossa Ernest sulloo suunnattoman suunsa täyteen nallekarkkeja ja oksentaa ne kaikki eversti Ruokatorven pläsiin. Eversti ei aivan tukehdu. Jos minun pitäisi määritellä Ernest yhdellä kohtauksella, saattaisin käyttää tätä. Jos minun pitäisi sen sijaan määritellä ihmiskunnan arvo ulkoavaruuden lähettiläille, saattaisin polttaa kuvamateriaalin ja talloa tuhkat.

Vastenmielisimmästä päästä koko Ernest-saagaa on elokuvan ideologinen hirvittävyys, jossa vahvalla aksentilla varustettu kertojanääni horisee Suuresta Amerikkalaisesta Soturista, joka pelasti heidän maansa. Cherryn maailmassa ulkomaanpellet ovat symppiksiä mutta pohjimmiltaan alempia rotuja, jotka tarvitsevat valkoisen miehen laittamaan hommat kuntoon - niin koripallon, heimopolitiikan kuin sodankin alueilla. Oli se valkoinen mies sitten kuinka umpiluupää tahansa, hänen apunsa on korvaamatonta. Tällä kertaa Ernest saa kaverikseen paikallisen pikkupojan, jonka olisi tarkoitus olla köyhä, mutta joka näyttää lähinnä siltä, että hän slummailee huonossa (mutta puhtaassa) naamiaisasussaan Turbaanilandiassa, Beverly Hillsin kotikartanoonsa kyllästyneenä.

Ernestin inttiedesottamukset tekee poikkeukselliseksi muihin elokuviin nähden tietoisuus ääliön aiemmista seikkailuista. Leiristä puhuttaessa Ernest imittäin mainitsee olleensa kerran kesäleirin ohjaajana. Kaiken jatkumoon edes viittaavan totaalinen puute tähänastisista tapauksista ei ole valmentanut tarkkaavaista katsojaa tähän shokkiin. Ernestillä on menneisyys satunnaisten tarinan vaatimien takaumien lisäksikin! Juonen maailmanpoliittisuus sekä niskatukimummovaleasun totaalinen puute saavat myös kysymään, oliko Cherry jo hitusen kyllästynyt luomaansa hirviöön? Halusiko hän jotain suurempaa, jotain merkityksellisempää? Joko näin, tai sitten se vain unohtui. Elokuva toimii myös jälleen uutena aluevaltauksena renessanssimies Cherrylle; hän näyttelee kersanttia! Valitettavasti en voi pureutua roolisuorituksen tasoihin sen tarkemmin, sillä olin jo lopputekstien alkaessa unohtanut koko hahmon. Uusintakatselua kannattaa odottaa siinä missä Jim Varneyn ylösnousemustakin.

Historian siivet havisevat siinäkin mielessä, että 1998 valmistunut Ernest in the Army jäi hahmon joutsenlauluksi. Cherry & Co. ehtivät kuvata vielä yhden toilailuseikkailun, Ernest the Pirate, mutta Varneyn odottamaton kuolema helmikuussa 2000 löi naulan projektin arkkuun. Tupakanvastaisessa mainoksessakin esiintynyt mies kupsahti keuhkosyöpään ja jätti maailman nostamaan myyttisiin ulottuvuuksiin tuon yhden kadonneen Ernest-elokuvan, joka nyt Orson Wellesin Don Quijoten lailla elää ainoastaan mielissämme; täydellisenä ja koskemattomana. Miettikää nyt ihmiset, Ernest merirosvona. Eikä Ernest edes koskaan päässyt avaruuteen asti - jäämme pohtimaan, onko maailmassa mitään oikeutta.

Näistä haikeista tunnelmista poistuen muistutan kuitenkin vielä, että Ernest sekoilee intissä jopa tavallista enemmän, joten pisteet kattoon, pojat.