Markus Sorsa

Down by Law (1986)

Ohjaaja:

• Jim Jarmusch

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jim Jarmusch

Amerikkalaisen art house ‑elokuvan ystäviä hemmoteltiin Suomessa vuonna 2005 isolla kädellä, kun peräti kaksi independent-keisari Jim Jarmuschin elokuvaa – Coffee and Cigarettes (2003) sekä Broken Flowers (2005) – kävi maassamme teatterikierroksella. Jarmusch on tinkimätön oman tiensä kulkija, joka ei ole urallaan kompromisseihin päätynyt. Hän on aina pitänyt kaikkien elokuviensa kontrollin tiukasti omissa hyppysissään, jopa silloin kun on flirttaillut mainstream‑elokuvan rajamailla.

Down by Law oli Jarmuschin kolmas pitkä elokuva ja tähän päivään mennessä ainoa, joka on tehty puhtaasti amerikkalaisella rahoituksella. Se kertoo tarinan siitä, miten kolme epäsuhtaista hylkiötä, nimiltään Jack (John Lurie), Zack (Tom Waits) ja Bob (Roberto Benigni), päätyvät sovittamaan linnatuomioitaan samaan selliin, ja miten heistä vääjäämättömästi lusimisen ja pakomatkan aikana tulee ystäviä keskenään.

Elokuva koostuu siis kolmesta osasta: alussa Jarmusch käyttää pitkän tovin Jackin ja Zackin elämäntilanteiden esittelyihin. Jack on menestyvä parittaja ja Zack on jatkuvasti uppiniskaisuuttaan töistä kenkää saava radio‑DJ. Yhteistä molemmille miehille on se, että he joutuvat kiven sisään pitkille kakuilleen osin epäoikeudenmukaisin perustein.

Alkupuolen kuvissa Jarmusch maalaa valkokankaalle hienoilla, harvoilla vedoilla New Orleansin öisen maailman. Mitään panoraamaa suurkaupungin sykkeeseen ei kuitenkaan tarjota, vaan tapahtumat on lavastettu sivukujille ja tunkkaisiin hotellihuoneisiin, slummikatujen kulmille ja vuokrakasarmien makuuhuoneisiin. Mestarikuvaaja Robby Müllerin (mm. To Live and Die in L.A.) voimakkaisiin kontrasteihin panostava mustavalkokuvaus komplementoi Jarmuschin näkemystä saumattomasti ja tarjoaa oman huomattavan panoksensa elokuvan maailman ja öisen tunnelman luomisessa.

Jarmuschin New Orleans ei sisällä Bourbon Streetin turistihelvettiä eikä Mardi Grasin melskettä. Pikemminkin kaupunki hengittää päähenkilöiden tahdissa viileää yöilmaa jatsin ja bluesin melankolisten sävelten tahtiin. Muutamalla verkkaisella kohtauksella Jarmusch tekee Jackista ja Zackista uskottavan lihaisat henkilöhahmot, jotka myös tulevat puutteistaan ja heikkouksistaan huolimatta (tai ehkäpä juuri niistä johtuen) välittömästi läheisiksi myös katsojalle.

Down by Law'n keskivaiheet vietetään Orleans Parish Prisonissa, jossa Jack ja Zack tapaavat toisensa joutuessaan jakamaan sellin keskenään. Pian joukkoon liittyy myös ummikko-italiaano Bob. Roberto Benignin sisääntulo muuttaa elokuvan totaalisesti: siinä missä Lurien ja Waitsin ilmaisu on keskittynyt alavireiseen realismiin, molemminpuoliseen kyräilyyn ja synkistelyyn, tuo Benignin sisääntulo elokuvaan sellaisen hallitsevan koomisen voiman, että se vääjäämättä peittää alleen osan muitten pääosanesittäjien ilmaisutilaa. Tämäkään tuskin on sattumaa: dramaattisesti Bobin tulo on juuri se juonta kuljettava ärsyke, joka johtaa Jackin ja Zackin jo vakiintuneen ja olosuhteisiin alistuneen status quon uudelleenarviointiin.

On siis Down by Law ennen ja jälkeen Benignin. Ja Robertohan tietysti vetää sen roolin minkä Roberto aina vetää. Sama maaninen sekoilu toimii myös Jarmuschin episodielokuvassa Night on Earth (1991), jossa Benigni näyttelee unohtumattomasti taksikuskia. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa kaikista muista Benignin rooleista. Lobotomiakaan ei auttaisi unohtamaan sitä tuskaa minkä Benignin oma ohjaustyö La vita è bella (Life Is Beautiful, 1997) allekirjoittaneessa aikanaan aiheutti. Mutta Down by Law'ssa Roberto on mies paikallaan. Jarmusch on oivaltanut sen, että homma toimii silloin kun Benignin hahmo sointuu elokuvan maailman yhtä vähän kuin miehen tyyli sopii elokuvan sävyyn. Bob on kuin lapsi, joka ei ymmärrä pelin sääntöjä ja viattomuuttaan murtaa jään – ollen juuri se voima, joka hitsaa kolmikon yhteen.

Kaikki vankilakohtaukset tapahtuvat yhdessä sellissä. Jakso onkin kiistämättä juuri näyttelijöiden juhlaa. Jarmusch jakaa lusimisajan koomisiin segmentteihin, joissa pääosanesittäjät saavat todella ottaa mittaa toisistaan. Koko ilmaisun yllä leijuu vahva improvisaation aura: on helppo uskoa, että monet hauskimmista oivalluksista on keksitty nimenomaan paikan päällä.

En malta olla tässä siteeraamatta yhtä sellijakson gagiä: Bob lainaa nukkuvan Zackin kädestä mustaa liitua ja menee seinää vasten seisaaltaan nuokkuvan Jackin viereen. Bob alkaa piirtää seinään liidulla. Jack katselee touhua näennäisen välinpitämättömänä, mutta kokee olevansa pakotettu kysymään Bobilta mitä mies piirtää (tämä on toistuvasti Bobin hahmon suhde Jackiin ja Zackiin: pojat yrittävät näytellä aikansa välinpitämätöntä Bobin touhutessa omiaan, mutta lopulta aina uteliaisuus voittaa ja jommankumman on ihan pakko tiedustella Bobilta, että mitä ihmettä se mies taas puuhaa). Bob kertoo ajatelleensa ilahduttaa ystäviään piirtämällä selliin ikkunan. Maalatessaan Bob, puutteellisella englanninkielellään, kysyy Jackilta: "How do you say, do you look at the window or out the window?" Hetken mietittyään Jack vastaa: "In this case, Bob, I'd have to say you look at the window". Luulenpa, että osuva adjektiivi tälle kaikelle on "deadpan".

Jarmusch on mestari olennaiseen keskittymisen, eli rajaamisen vaikeassa elokuvallisessa taidossa. Meille tarjotaan ne, ja vain ne, tapahtumat elokuvan tarinan ajalta, jotka toimivat Jarmuschin valtseman näkökulman ja lähestymistavan hyväksi. Ja koska Down by Law'n aiheena ovat nimenomaan elokuvan henkilöt, on mahtava (joskaan ei tietysti täysin ennenkuulumaton) oivallus rajata pois kokonaan sellaiset epäolennaiset, narratiivisesti "seremonialliset" seikat, kuten oikeudenkäynnit, poikien pako tai varsinainen kaikki langat yhteen sitova loppuratkaisu. Ne olisivat kaikki yksinkertaisesti turhia valitun aiherajauksen kannalta.

Jarmusch haluaa kertoa meille sen, miten pakomatkan vaikeudet lopulta lähentävät epäsuhtaisen kolmikon lähes ystävyyden kynnykselle. Hän pitää kuitenkin huolen siitä, että katsojalle käy selväksi se, että nämä miehet eivät missään tapauksessa tulisi toimeen – saati ystävystyisi keskenään tämän heitä yhdistävän poikkeuksellisen kehityskaaren ulkopuolella. Senpä takia vain ja ainoastaan tämä kohtauksien ketju, jonka Down by Law näyttää, on merkityksellinen. Kaikki juonielementit ovat alisteisia vain yksittäisten henkilöhahmojen sekä kolmikon henkilösuhteiden kehitykselle. Ja tämä juurikin on se vaihtoehto, joka tämäntyyppisen vaihtoehtoelokuvan tulee meille tarjota.