Juho Malanin

Nosferatu – Phantom der Nacht (Nosferatu – yön valtias, 1979)

Ohjaaja:

• Werner Herzog

elokuva arvostelu

Ohjaus: Werner Herzog

Itseoppinut saksalainen elokuvantekijä Werner Herzog oli oikea henkilö koettamaan onneaan Friedrich W. Murnaun mykän kauhuelokuvan Nosferatu, eine Symphonie des Grauens (1922) uudelleentulkinnassa. Bram Stokerin vampyyritarinaan pohjautuva yksinkertainen juoni paljastaa näkymiä elämän tuolta puolen kummankin saksalaisohjaajan versioina ilman, että jälkimmäisen version olemassaolo tuntuisi hetkeäkään turhalta. Nuori Jonathan Harker (Bruno Ganz) saa tehtäväkseen myydä kaupungista asunto kreivi Draculalle (Klaus Kinski), joka asuu yksin kaukaisessa linnassaan Karpaattien vuoristossa. Innokas Harker ottaa työtehtävän vastaan huolimatta kauniin vaimonsa Lucyn (Isabelle Adjani) tuntemasta, kaukaa saapuvasta uhan ja epävarmuuden läsnäolosta. Varoitus pahasta ei vielä ole tavoittanut Jonathania eivätkä rakkaan Lucyn aavistukset riitä vakuuttamaan häntä matkan riskeistä. Kesä on aurinkoinen ja ilma uneliaan lämmin, alkusysäyksen jälkeen siirrymme syvemmälle metsään.

Herzog toteuttaa haastavan kuvallisen tehtävänsä hyödyntämällä ulkomaailmaa ja etäisiä maisemia sen mukaan, mitä lähemmäksi pimeyttä Jonathan saapuu. Matka Draculan linnalle vie häneltä neljä viikkoa. Linnan lähestyessä Herzog on vanginnut upeita kuvia synkästä pilvitaivaasta, joka repeytyy mustien vuorien haukkauksessa. Murnaun mustavalkoinen maailma hyödyntää tiheää vuoristometsää ja hämäryyttä hienovaraisuudella, joka muuttaa tunnelman kiusallisen epävarmaksi ja epäluotettavaksi. Itse vampyyrin saapuminen ja esiintyminen Murnaun elokuvassa on rauhallisen kerronnan mestarisuoritus ja kauhuelokuvan pelottavimpia hetkiä. Herzog esittelee vampyyrinsa mustan portin takana odottavana hahmona, jonka epäinhimillinen ulkomuoto ei juuri häviä Max Schreckin esittämälle kalpealle kreivi Orlokille Murnaun elokuvassa. Tärkeintä kummankin ohjaajan luomassa maailmassa on kuitenkin se tunnelma, mikä tavoitetaan vihjaamalla, ulkomaailman moninaisuudella sekä valon ja varjon kontrastilla ennen fyysisen vampyyrin esiintymistä. Tätä voi kutsua runollisuudeksi, joka terminä ehkä lähimmin tavoittaa elokuvailmaisun hienointa ja haastavinta ydintä.

Draculan hahmo on Kinskin elämänä täynnä surua ja tuskaa, jotka välittyvät silmien kautta aidosti kuten Woyzeckin kriittisimpinä hetkinä. Draculan mukaan pahinta on kykenemättömyys vanhentumiseen, ikuinen yksinäisyys ja etääntyvä kaipuu vilpittömän naisen rakkauden luokse. Nämä tuntemukset Draculan hahmossa kiteyttävät hiljaisen uhkaavuuden, joka sekä Schreckin että Kinskin tulkinnoista välittyy. Dracula ei ole vain paha, vaan muistaa ihmisenä olemisen vaikeuden, joka kuitenkin voi olla sen arvoista. Tarinan ja Draculan päätepisteessä paljastuukin nousevan auringon ja alkavan päivän vastavoimina päättyvä elämä ja kutsu varjojen luokse, jossa Dracula kärsi ikuisuuden elävänä ja tuntevana. Myytit elävistä kuolleista, vampyyreistä ja hirviöistä muuttuvat lähemmäksi todellisuutta, kun niitä tulkitaan suhteessa elämään ja kuolemaan. Ajatus ja pelko kaiken päättymisestä, ilman mitään olevaista, lienee ollut riittävän suuri synnyttämään myyttejä ja tarinoita, jotka epätoivoisesti pyrkivät selittämään hetkellisyyden motiivia. Draculan saapuminen Lucyn ja Jonathanin elämään voikin olla vain kaupunkiin saapuneen mustan surman langettamassa horroksessa pelkäävän Lucyn painajainen, joka ei noudata rationaalisuuden sääntöjä – Jonathania kohtaan tuntemansa rakkauden tavoin.

Vampyyrin myötä ihmisten yhteisöön saapuva musta surma lisää rottien läsnäoloa, joka Murnaun äänettömässä maailmassa avautui painajaismaisena vilinänä särjettyjen mustien arkkujen suojasta. Herzog on satakertaistanut rottien määrän, jolloin niiden merkitys muuttuu ja melkein heikentyy verrattuna Murnaun hillitympään näkemykseen. Herzog kuitenkin pelastaa tilanteen viemällä sen niin pitkälle, että rottien valtaamalla satamalla päivällistä syövän seurueen perään leikataan kuva tilanteesta, jossa ihmishahmot ovat hävinneet ja rotat valloittaneet pöydän ja sen runsaat antimet. Vastaavaa leikkauksen tehovoimaa Herzog käyttää Draculan linnassa, jossa kammottavasti heikentynyt ja harmaaksi sairastunut Jonathan muistaa yöllä näkemänsä mustat arkut, joiden myötä kreivi katosi linnastaan. Leikkaus avomerellä matkustavaan pahaa-aavistamattomaan laivaan on voimakas ja suorastaan toivoton. Jälkeenpäin maissa luettavat, lähes koko miehistönsä mustalle surmalle menettäneen kapteenin muistiinpanot palauttavat mieleen sen varmuuden, jolla vampyyri matkusti ihmisten kaupunkiin kylvämään kuolemaa ja myrkkyä toisiaan rakastaneiden ihmisten välille.

Herzogin elokuva lukeutuu kuolemaa käsittelevien elokuvien visuaalisimpaan kärkeen luoden maailmansa siten, että sanat jäävät toissijaisiksi. Elokuvan tunnelma ei häviä täysin mykän Nosferatun (1922) tunnelmalle, ja kumpikin ohjaaja tavoittaa yksinkertaisesta tarinasta ne elementit, joissa yhdistyvät järjettömyys ja luonnollisuus. Nosferatu voisi olla pelkkä uni, mutta tuo unen syntymän lähde, vaaniva pelko ja tietoisuus oman elämän haavoittuvuudesta löytyy lähempää kuin ihmisen tahdosta riippumattomasta unesta.