Tatu Piispanen

Trauma (1993)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Anoreksiaa poteva 16‑vuotias Aura (kuvausten aikaan saman ikäinen Asia Argento) näkee vanhempansa murhattavan, muttei hirmutyön toimeenpanijan kasvoja. Paetessaan hoitoon joutumista ja huostaanottoa Aura päätyy bunkkaamaan itsekin epästabiilin menneisyyden kanssa kamppailevan Davidin (Christopher Rydell) luokse. Uhriensa päät parempaan talteen keräävä "The Head Hunter" jatkaa teloituksiaan, jotka tuntuvat aina koskettavan jotenkin myös Auraa tai Davidia. Yhteistuumin he päättävät ottaa selville mistä ja eritoten kenestä on kysymys...

Ensimmäisessä amerikkalaisessa tuotannossaan Dario Argento ei yritä tarjoilla mitään uutta, vaan samaa vanhaa – vesitettynä versiona. Huonoimmillaan Trauma tuntuu italialaisten giallo-mysteerien ja jenkkikauhun tylsimpien kliseiden pitkästyttävältä yhteenliimailulta, parhaimmillaan katsojaa sentään hellitään lihaa leikkaavan sahan surinalla ja otoksella Asian tisseistä. Pahinta vikaa löytyy kirjoittajien kynistä, jotka ovat loihtineet hitaasti etenevän, käänteitä pihtailevan kertomuksen ja höystäneet sitä liialla turhanpäiväisellä dialogilla. Kun ensimmäinen vihje siitä, mistä koko touhussa on kyse, löydetään, on aikalaskuri jo toisella tunnilla. Tunnelman syntymisen estämiseen kontribuoivat osaltaan myös lattea visuaalinen ulkoasu sekä Pino Donaggion (mm. Don't Look Now, Carrie) yhtä lailla mitäänsanomaton musiikki.

Anchor Bayn julkaiseman R1‑dvd:n kommenttiraidalla kerrotaan, että Argento halusi tehdä Traumasta verisimmän elokuvansa, mutta mukaan tuotu amerikkalainen käsikirjoittaja T.E.D. Klein poisti pahimmat goreilut jo ennen kuvauksia ja hioi kässäriä muutenkin suuntaan, jota piti paremmin amerikkalaiseen valtayleisöön uppoavana. Leikkaamattomassa muodossaan Trauma on silti paikoin varsin raaka. Murhaaja irrottaa jokaiselta uhriltaan pään (ehtien silloin tällöin paukutella heidät tajuttomaksi esim. vasaralla) ja tehostekonkari Tom Savini onkin askarrellut irtopäitä kiitettävän perinteisesti, etäisyydenkin päästä käsityöksi havaittavasti mutta juuri siksi viehättävästi. Kaulalihaan uppoava sahanterä aiheuttaa pariin otteeseen aitoja puistatuksia. Elokuvan ainoa cgi‑tehoste näyttääkin sitten aivan törkeän huonolta ja ehkä irtopäiden yritykset haukkoa viimeisiä henkäyksiä oltaisiin voitu jättää näyttämättä.

Kokonaisuutenakin Trauma tuntuu hyvin perinteisen giallon tunkemiselta epämääräisiin amerikkalaisiin puitteisiin. Tappokohtaukset ovat klassista Argentoa mustahanskaisen, loppuratkaisuun asti paljastamattomana pysyvän murhaajan näkökulmaa hyödyntäen. Parhaiten toimivat juuri nämä yllättävän harvat perinteiset, tuttuja tehokeinoja (liioitellun rankka sade, värilliset valot) hyödyntävät jaksot ja Raffaele Mertesin paikoin kekseliäs kameratyöskentely, jonka potentiaalia tosin latistavat budjettiratkaisulta vaikuttavat, ankeat sisätilat, joissa elokuva pääasiassa tapahtuu. Tarkkaavaiset katsojat huomaavat esimerkiksi lopun kellarin seinän painuvan epäilyttävän kumimaisesti sisään Asian ottaessa siitä tukea...

Näyttelijärintamallakaan ei olla kovin vahvoilla, mikä johtuu enemmän huonosta käsikirjoittamisesta kuin surkeista suorituksista. Argento-elokuvaksi Trauma nojaa poikkeuksellisen tukevasti hahmoihinsa ja onneksi sekä ensimmäistä kertaa isänsä elokuvassa näyttelevä Asia Argento että vastapeluri Christopher Rydell saavat lopulta aikaan kelvollisen sympaattiset performanssit, vaikka alkuminuuteilla sitä ei kovin helposti uskoisi. Mielenkiintoisista sivuosaroolituksesta löytyvät Carrien Piper Laurie sekä Brad Dourif parin lauseen cameossa, josta poistuminen tosin onkin koko elokuvan mieleenpainuvin kohtaus. Täydelliset pohjat vetäisee Frederic Forrest (Ilmestyskirja. Nyt.'in Chef) mielipuolisesti koheltavana tohtorina.

Läpeensä kaupallisten tavoitteiden ja Argenton omien intressien kompromissilta haiskahtava Trauma pystynee pinnallisella tasolla miellyttämään giallo-genren ihailijoita ja ohjaajan henkilökohtaisten kokemusten vahva läsnäolo sekä elokuvan tärkeys Darion ensimmäisenä amerikkalaisena tuotantona tekevät siitä oleellista katsottavaa miehen urasta kiinnostuneille, ylipäätään tyylikästä trilleriä etsivien kannattaa ojentaa kouransa esimerkiksi minkä tahansa aiemman Argenton ohjauksen suuntaan. Traumaa paremmin Argento onnistui seuraavalla suorituksellaan La sindrome di Stendhal (1996), jonka jälkeen hän taas lässähti ennen kokemattomiin syvyyksiin täysin vääristä syistä hirvittävällä Oopperan kummitus ‑muunnelmallaan Il fantasma dell'opera (1998).