Ilja Rautsi

Caché (Kätketty, 2005)

Ohjaaja:

• Michael Haneke

elokuva arvostelu

Ohjaus: Michael Haneke

Suorastaan järkyttävän pointittomalla Suden ajalla (Le temps du loup, 2003) viime vuonna pitkästyttänyt Michael Haneke palaa nyt Pianonopettajan (2001) veroiseen suoritukseen uudella elokuvallaan Caché. Espoo Ciné ‑festivaaleilla ensiesityksensä saanut Caché toi siinä mielessä oudon lisän festivaalin ohjelmistoon, että se pureutuu käytännössä samaan avioparin porvarillisen idyllin alla sykkivän synkän sydämen teemaan kuin myös ohjelmistosta löytynyt Dominik Mollin Lemming (2004). Vielä merkillisempää on, että siinä missä Moll lainasi osan tyylikeinoistaan David Lynchiltä, ottaa Haneke lähtökohtansa Lynchin Lost Highwaysta (1997).

Georges (Daniel Auteil) ja Anne (Juliette Binoche) Laurent elävät staattista ja turvallista elämää. Georges juontaa suosittua kirjallisuusohjelmaa tv:ssä, parilla on teini-ikäinen poika ja joukko hyviä ystäviä. Eräänä päivänä postiluukusta tipahtaa kuitenkin videokasetti, jossa näkyy kaksi tuntia kuvaa Laurentien asunnon ulkopuolelta. Kuvassa näkyy jopa Georges lähtemässä töihin ja kulkemassa suoraan kameran ohi – huomaamatta mitään kuvaajaa. Nauhoja ilmaantuu lisää, aina kahden tunnin mittaisina. Poliisi ei voi asialle mitään, koska mitään varsinaista uhkaa ei ole esitetty. Elämän muuttuessa yhä vainoharhaisemmaksi tunteet ja välit kiristyvät; sitten videoiden mukana alkaa tulla piirroksia ja materiaalia, jotka liittyvät Georgesin menneisyyteen. Menneisyyteen, josta hän ei ole kertonut kenellekään.

Koska kyseessä on Haneke-elokuva, eikä ohjaaja ole koskaan varsinaisesti itse vierastanut yleisön vieraannuttamista, näytetään videonauhojen triviaalia sisältöä minuuttitolkulla elokuvan aikana. Haneke on kuitenkin nostanut etäännyttävän ja ahdistavan staattisuuden taiteenlajiksi ja osaa jälleen ajaa katsojan hermoraunioksi provokatiivisen materiaalin äärellä. Elokuvan edetessä tulee koko ajan salamyhkäisiä vihjeitä nauhojen lähettäjän henkilöllisyydestä, mutta itse asiassa se on pelkkä klassinen MacGuffin. Varsinainen kiinnostuksen kohde on, miksi nauhat tulevat ja mitä ne kertovat (sekä pakottavat tämän itsensä kertomaan) Georgesista ja hänen maailmastaan. Porvarillisen kultivoituneen intellektuellipinnan alla piilevät samat eläimelliset vaistot kuin kenellä tahansa, eikä menneisyyden teoilta saa rauhaa hautaamalla ne syvälle sisimpäänsä. Toisin sanoen: sivistys ei takaa inhimillisyyttä.

Avioparin kulkiessa vapisten kriisin halki, nojaten vuoroin toisiinsa ja ystäviinsä, paljastuu kummallekin toisesta piirteitä, joita arjen rutiineissa ja sivistyneissä ruokapöytäkeskusteluissa on mahdotonta havaita. Aiemmin mainittuun Lemmingiin verrattuna kyseessä on paljon hallitumpi ja paljastavampi visio "normaalien" ihmisten perimmäisestä luonteesta sekä ihmisille tyypillisistä itsekkäistä pikkumaisuuksista. Omassa päässään kaikki useimmiten ajattelevat tekevänsä oikein tilanteessa kuin tilanteessa, tai vähintään keksivät hirveimmällekin teolle oikeutuksen ajan kanssa. Liian turvatussa ympäristössä elävä ihminen ei osaa käsitellä kriisiä tai liian kuumenneita tunteita sopivissa rajoissa, ei ainakaan lapsena. Haneke näyttää trauman kauaskantoiset vaikutukset ja miten helppoa on tuhota toisen ihmisen elämä. Omatunto saattaa kolkuttaa, mutta sitä ei välttämättä osaa tietoisesti kuunnella.

Haneke kertoo tarinaa tuttuun ääripingotettuun "realismiinsa" nojaten, eikä tyylittele valoilla, äänellä tai kuvallisilla nokkeluuksilla. Tarina on synkkä, se kerrotaan synkän vakavasti ja se herättää synkkiä ajatuksia. Onneksi hahmot ovat kuitenkin Ranskan eturivin näyttelijöiden esittämiä, eivätkä vailla huumorintajua keskellä pahinta kriisiäkin. Toisin sanoen he tuntuvat äärimmäisen todellisilta.

Kokonaisuus kärsii hieman lopun totaalisesta kliimaksin, kantaa ottavuuden tai oikeastaan minkäänlaisen tarinan sulkeutumisen puutteesta. Caché (= kätketty, piilossa) on kuitenkin julma ja pysäyttävä elokuva, ahdistava draama joka jää päähän kytemään, eikä sen joistakin erittäin brutaaleista näkymistä saati ajatuksista pääse helpolla eroon. Haneken shokkitaktiikat ovat hyvin yhteydessä sisältöön, eivätkä elämän peruspilarit elokuvan jälkeen enää tunnu kovin jykeviltä.