Ilja Rautsi

Kaksipäisen kotkan varjossa (Shadow of the Eagle, 2005)

Ohjaaja:

• Timo Koivusalo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Timo Koivusalo

Lainataan aluksi vähän tietosanakirjaa:

Elokuva: mielekkäästi leikatun ja yhdistetyn filminauhan ja siihen liitettyjen äänitehosteiden esitettäessä muodostama, peruslähtökohdiltaan esteettinen tai dokumentaarinen kokonaisuus.

Timo Koivusalo: sanoittaja, säveltäjä, juontaja, kirjoittaja, tuottaja, elokuvaohjaaja; Stephen Sommersin veroinen renessanssimies.

Kaksipäisen kotkan varjossa: Timpan uusin kesäteatterin ja diashow'n ristisiitos, joka nähdään syystä tai toisesta maamme elokuvateattereissa.

Timo Koivusalo raivasi tiensä kansan sydämiin Joel Hallikaisen lurituksia sanoittaen, sekä juontaen "humoristista" parisuhdeleikkitelevisiosarjaansa Tuttu juttu (1992–2020) tämän kanssa. Timolla oli kuitenkin suurempiakin tavoitteita, ja niin syntyivät hyväntahtoisesta idiootista nimeltä Pekko aikamiespoika kertovat elokuvat. Tuolla idiootin hyvällä tahdolla kyseisiä hengentuotteita voisi nimittää Suomen Ernesteiksi, ilkeämielisesti niitä voisi puolestaan kutsua vähämielisiksi fantasioiksi vähämielisestä vähämielisille.

Mutta ei siinä vielä kaikki, Koivusaloa nimittäin puraisi suuruudenhulluus ja viime vuodet hän on viettänyt filmaamalla elämäkertaelokuvia ihailemistaan suomalaisista. Kulkuri ja joutsen (1999) teki Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta pystyyn kuolleet näköispatsaat ja Rentun ruusu (2001) idolisoi Irwin Goodmanin rattijuoppoutta omalla veltolla tavallaan. Sibelius (2003) on toistaiseksi ollut liian suuri haaste tälle kirjoittajalle läpi istuttavaksi.

Koivusalo tekee elokuvia vanhaan kunnon Suomi-henkeen, eli suorastaan mahdottoman tökerösti. Koko kansan mieheksi itseään tituleeraava Koivusalo on pätevä elokuvaohjaaja siinä missä Kalle Päätalo oli mielikuvituksekas kirjailija. Joko miehestä on elämä hionut kaiken särmän pois vuosien varrella, tai sitten hän on vain aina ollut yhtä joviaalin lupsakka hassuttelija mitään sanomattomalla ja näennäisen harmittomalla tavallaan. Näennäisen siksi, että tällainen "heihopsanssaa, viihdettä se kaikki vain on" ‑asenne yhdistettynä krooniseen lahjattomuuteen johtaa kulttuurin kuolemaan sieluttoman lässyttävillä tavoitteillaan. Koivusalo ei ole taiteilija, hän on omaan keskinkertaiseen nokkeluuteensa ihastunut tivolinjohtaja, jota turvaa jatkuvuudesta hakevat mummot tulevat mielellään katsomaan, koska mies ei taatusti tule sanomaan mitään loukkaavaa. Toki saa olla kiltillä tavalla pikkutuhma, sellainen veijarimainen huulenheittäjä, mutta kaikki kuitenkin tietävät Timpan pysyvän säädyllisissä rajoissa, niin lupsakka vesseli kun on. Ja tällaista miestähän ei ikimaailmassa pitäisi päästää ohjaamaan elokuvia.

1900‑luvulle sijoittuva Kaksipäisen kotkan varjossa alkaa kohtauksella, jossa Mikko Leppilampi seisoo yöllä kirkon ikkunan alla. Ikkunassa näkyy kaksipäinen kotka, jonka, kyllä vain, varjossa Mikko seisoo. Nimi ei siis ole vertauskuva Venäjän vallan alla elävästä Suomesta – se vain viittaa siihen, että Mikko seisoo kaksipäisen kotkan alla. Tästä eteenpäin kaikki onkin alamäkeä, sillä Koivusalo on kyvytön kuvaamaan otoksia, jotka voisi leikata sujuvasti yhteen.

Nakkilaan rakennetut lavasteet ovat komeita, mutta Koivusalo tekee puitteet tarpeettomiksi loputtomalla lähikuvien kavalkadillaan. Leikkaajan lisäksi käy sääliksi myös näyttelijöitä, sillä tätä papatusta osaa ani harva lausua luontevan oloisesti. Musikaalijaksot alkavat ei‑mistään ja sammuvat kuin huomaamatta omaan pompöösiin sekavuuteensa. Koivusalo ei tiedä tehdäkö perinteistä draamaa musiikin siivittämänä vai täysveristä musikaalia, ja laulut törmäilevät haparoiden toisiinsa sekä repliikkeihin, jättäen esittäjät tuijottelemaan kaukaisuuteen laulun yhä raikuessa taustalla.

Elokuvassa ei ole toimivaa rakennetta, rytmiä, järkeä, sanomaa tai edes halpaa viihdettä. Se on hajanaisesti yhteen läiskitty sarja diakuvia, joita tehottomat laulut ponnettomasti säestävät sen marssissa kohti tällaisen latteuden ansaitsemaa vääjäämätöntä unohdusta.

Koivusalo tekee elokuvaa omassa päässään olevasta Suomesta, jonka soisi luojan tähden pysyvän visusti siellä. Tässä reilun ja rehdin rillumarei-viihteen vallattomassa valtakunnassa suomalaiset pröystäilevät huolettoman joviaaleina vastustaessaan ilkeitä venäläisiä, aina valmiina hymyilemään ja kannustamaan toisiaan. Ja mikäpä siinä, kuulostaa varsin veikeältä elolta, joka toimiakseen vaatisi vain huomattavan läjän narkoottisia aineita. Koivusalon kuplamaailma on keinotekoisempi kuin The Truman Show (1998), eivätkä sen asukkaat tunnu lainkaan eläviltä ihmisiltä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Jos kiinnitämme huomiota alun tietosanakirjalainaukseen, löydämme elokuvan määritelmästä sanat "mielekkäästi leikatun ja yhdistetyn filminauhan". Tätä ehtoa yksikään näkemäni Koivusalon tuotos ei ole onnistunut täyttämään, joten ne on pakko luokitella joksikin muuksi kuin elokuviksi.

Kaksipäisen kotkan varjossa on teoriassa mahtipontinen ja elämänmyönteinen epookkielokuva Suomesta murroksen partaalla. Käytännössä se on kuitenkin sattumalta kameran edessä tapahtuvaa ummehtunutta kesäteatteria aivovammaisille.