Ilja Rautsi

Paparazzi (2004)

Ohjaaja:

• Paul Abascal

elokuva arvostelu

Ohjaus: Paul Abascal

Omankädenoikeus, siinäpä vasta kiperä käsite. Monet Charles Bronsonista ja Clint Eastwoodista Steven Seagaliin ja Dolph Lundgreniin ovat heittäneet aiheesta (yleensä vastustajan selkärangasta katkaistun) kortensa kekoon. Kyseessä ei tietenkään ole kosto, vaan oikeutettu rankaisu pahoista teoista, viimeinen keino johon on pakko turvautua kun yhteiskunta ja sen säännöt osoittautuvat kykenemättömiksi suoriutumaan vastuustaan. Asiaan kuuluu tietysti vanhatestamentillinen silmä silmästä ‑meininki, sillä oikeuden puntithan eivät voi olla tasan ennen kuin kärsinyt osapuoli on saanut väärintekijän maksamaan samalla mitalla. Vanhasta testamentista viime vuonna kannuksensa Passion of the Christ ‑elokuvan muodossa saanut, ilmiselvästi umpikajahtanut entinen toimintasankari, nykyinen äärikristitty ja tulevaisuuden profeetta Mel Gibson jatkaa nyt parhaaksi katsomallaan linjalla ja on tuottanut iloksemme elokuvan Paparazzi.

Bo Laramie. Se on nimi, elokuvan päähenkilön nimi. Maistelkaapa sitä mielessänne, samoin kuin purskuttelisitte vuosikertaviiniä ympäri suutanne. "Bo": lyhyt, ytimekäs, miehekäs, tyhmä. "Laramie": kaupunki Amerikan keskilännessä, savukemerkki Simpsoneissa, erittäin miehekäs, erittäin tyhmä. Hän on uusi uljas A‑luokan toimintaelokuvien tähti, jota esittää Cole Hauser, kulunut, lattana B‑luokan toimintaelokuvien tähti. Bon elämä näyttää saavan käänteen parempaan tähteyden myötä, mutta voi, häntä vaanii vaara: paparazzit, nuo lehtimaailman niljakkeet. Dvd‑julkaisun takakansiteksti kuvaa tätä ihmisrodun pohjasakkaa paljon paremmin kuin itse kykenisin:

"Kuin haaskalinnut he jahtaavat rikkaita ja tunnettuja. 24 tuntia vuorokaudessa. 365 päivää vuodessa. He ovat paparazzeja. He tyydyttävät juorulehtiä lukevan kansan uteliaisuuden – keinoja kaihtamatta."

Niinpä. Kukaan tuskin väittää, että paparazzit parantaisivat maailmaa tai tekisivät hyödyllistä työtä, johon kannattaa uhrata rahaa ja aikaa. MUTTA. Elokuvan Paparazzi paparazzit, jotka työskentelevät lehdelle nimeltä Paparazzi, ovat pahimpia paparazzeja koko maailman paparazzeista. Heidän ykkösmiestään esittää tuo hillityn performanssin ja monipuolisuuden mestari, Tom Sizemore. Koska paparazzit aikoinaan "tappoivat" prinsessa Dianan, yksi heistä on tietysti englantilainen. Kolmas nilkki on Michael Mannin Heatista (1995) tuttu Kevin Gage. Joukon täydentää Daniel Baldwin, joka näyttää lähinnä ilkeältä deekuversiolta Ghostbustersin vaahtokarkkimiehestä. Heillä on käsissään isot kamerat ja he ottavat niillä niin paljon kuvia, että Bo‑paralta menee ihan pää sekaisin. He kiusaavat Bota tämän lapsen jalkapallo-ottelussa, he kiusaavat Bota gaalaensi-illassa, ja he kiusaavat Bota kotona. Kun he aiheuttavat Bon perheelle kolarin ja Bon ärsyttävä penska joutuu koomaan, saa Bo tarpeekseen ja päättää Bo maksaa potut pottuina ja muuttua koko julkkiskansan uljaan sankarilliseksi puolestapuhujaksi.

Bo on tähteydestään huolimatta Kunnon Mies ja hänellä on Jalat Maassa, eikä hän ole seonnut Suuresta Tähteydestään. Bon kaikinpuolista loistavuutta alleviivataan rakastavalla perheellä, lämpimän idyllisellä auringonvalolla sekä sillä, että vaikka hän on Suuri Tähti, käy nöyrä sankarimme silti ostoksilla ihan samassa lähikaupassa kuin aina ennenkin. Paparazzit sen sijaan ovat rötöstelleet koko ikänsä; yhdellä on tuomio laittomasta aseesta, toisella huumekaupasta, sokerina pohjalla tulee vielä, ta‑daa, raiskaustuomio! Eikä tälle rupusakille ole suinkaan yksi ja sama, ketä he vainoavat: se on henkilökohtaista ja suoranainen elämäntehtävä. He eivät kadu mitään, he muhivat omissa saastaisissa mehuissaan ja aiheutettuaan kolarin menevät kuvaamaan sen uhreja ja repäisevät pyörtyneeltä naiselta vähän enemmän paljasta pintaa näkyviin. Yhdessä kohtauksessa Tom Sizemore tuijottaa pahansuovasti Bon kuvaa tietokoneen ruudulta ja sanoo tälle ilmiselvän improvisoidusti: "I'm gonna eat your fuckin' soul!" Ainoa keino saada paparazzeista vielä pahempia olisi tehdä heistä pedofiilejä tai laittaa välillä jonkun silmät hehkumaan tulenpunaisina kekäleinä – tai molempia.

Eikä siinä vielä mitään. Toki vigilante-hahmoilla on oltava vastustajansa, ja toki heidän on oltava pahoja. Elokuvan tekopyhä moraalisen ylemmyyden asenne on vain suorastaan karmivan tympeä ja kokonaisuus on pelkkä vastenmielinen rikkaiden ja kuuluisien ihmisten hyvyyttä pönkittävä ja kaiken maailman pahuuden huumekaupasta raiskauksiin paparazzien niskoille vyöryttävä egotrippi, jota ei ole edes toteutettu elokuvallisessa mielessä millään tavalla mielenkiintoisesti. Bon ei itse asiassa varsinaisesti nähdä tappavan ketään, vaan ensimmäinen kuolema on puoliksi vahinko, toisen Bo järjestää muiden kautta ja kun elokuvalla olisi mahdollisuus kolmannen kohdalla näyttää Bon purkautuva "oikeutettu" raivo, ei sitä näytetä. Puhtoinen sankari pitää kätensä puhtaana verestä, katsojan ei tarvitse hetkeäkään ajatella hänen menneen liian pitkälle. Elokuva ei uskalla mässäillä omassa oikeudenmukaisuuden tajussaan, se ei ole edes rehellistä saastaa, se on konservatiivista tekopyhää nuoleskelua. Epilogissa Bota vielä juhlitaan ja hän pääsee tempuistaan kuin koira veräjästä. Bo on jopa muuttanut suhtautumistaan paparazzeihin, kuten lopussa nähtävä ammattikuntien keskinäinen vitsailu todistaa. Eikä Bon tarvinnutkaan kuin tappaa pari, ennen kuin oppi elämään vihamiestensä kanssa.

Entinen Mel Gibsonin videopäiväkirjan ohjaaja ja isojen toimintaelokuvien hiusstylisti (!) Paul Abascal on ohjaajan pallilla tässä esikoispitkässä näytelmäelokuvassaan. Hän uskoo lujasti lämpimän valon ja kliseisen musiikin vankkaan yhdistelmään. Hän ei selvästi usko näyttelijäohjaukseen, mikä näkyy tarkastellessa kahta päähahmoa: Tom Sizemore on kyennyt hyviinkin rooleihin, mutta vailla kontrollia hän vain riehuu ja ilmeilee kuin viikon kokkelipöllyissä ryöminyt maanikko – kuten tässä elokuvassa. Cole Hauser taas ei ole kyennyt hyviin rooleihin, no, koskaan, eivätkä hänen kuolleet ja sieluttomat silmänsä tai puhjenneen ilmapallon tasoinen läsnäolonsa vakuuta katsojaa hetkeksikään erehtymään, että tässä seisoo nyt karismaattinen tähti. Tiettävästi Gibson kävikin läpi ns. A‑listaa ennen kuin löysi Hauserin rooliin. Mel taisi vain tehdä virheen aliarvioimalla kollegoidensa älykkyyden näyttämällä heille käsikirjoitusta. Elokuvan ainoa odottamaton valopilkku tulee Dennis Farinan esittämän etsivän muodossa, koska Farina esittää hahmoa Columbona, joka henkilön funktio koko jutussa onkin. Hän epäilee päähenkilöä ja vierailee vähän väliä tämän luona kohtauksissa, jotka on tarkoitettu jännitystä tiivistämään. Tavoite ei onnistu, mutta Farina saa aikaan pari naurahdusta rutiinillaan. Muita hyviä roolisuorituksia saakin sitten hakea, ja Abascalin aiheuttaman henkisen tuskan vuoksi minun tekee jo mieli lähteä jakamaan vähän oman käden oikeutta.

Paparazzi on tarpeeton ja hävettävän typerä elokuva. Se ei oikeastaan edes käsittele oman käden oikeutta, saati sitten suuren maksavan yleisön näennäistä tarvetta paparazzien ottamille kuville. Se tarjoaa vain yhdistetyn synninpäästön/masturbaatiokostofantasian Mel Gibsonille ja hänen ei‑enää-niin-salaisille fantasioilleen. Cameo-rooleissa nähdään herran kavereita, mm. Chris Rock, Matthew McConaughey ja jopa Melin ylin ystävä; Mel itse. Gibson voikin varmasti tästä eteenpäin kokoontua kaveripiirinsä kera katselemaan elokuvaa, siitä löytynee useita kliimaksikohtia mahdolliselle julkkisten runkkausringille. Abascal lienee ollut liian kiireinen paistattelemaan tuottajansa suosiossa vaivatakseen stylisoitua päätään sellaisilla pikku seikoilla kuin juoni, kerronta tai järki. Eihän hiusmuotoilussa toki sinänsä mitään vikaa ole, mutta kokeilkaapa seuraavalla parturireissulla kysyä hiljaa itseltänne: haluaisinko nähdä tämän tyypin ohjaaman elokuvan?