Jarkko Lehtola

Vendetta dal futuro (Ohjelmoidut lihakset, 1986)

Ohjaaja:

• Sergio Martino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sergio Martino

Italialaisen ohjaajaveteraani Sergio Martinon tuotanto kertoo parhaiten miehestä itsestään. 70‑ ja 80‑luvuilla ajanhermolla pysytellyt ohjaaja hyppi menestyksellisesti genrestä toiseen aina sen mukaan mikä aihe kulloinkin oli muodissa. Näillä tempuilla syntyi paitsi kasoittain rahaa myös harvinaisen vaihteleva filmografia.

Hands of Steel valmistui vuonna 1986 ja sen esikuvana on ollut Terminatorin menestys pari vuotta aikaisemmin. Elokuva ajoittuu vuoteen 1997, jälkiteolliseen aikakauteen jolloin elokuvan mukaan "ihmisten aika oli päättymässä ja kyborgien alkamassa". Maailma ei ole mitenkään erityisen apokalyptinen, vaan enemmänkin jonkinlaisen ekokatastrofin kourissa (erämaahan vievillä valtateillä on kylttejä happosateista, jotka ovat kirjaimellisesti happoa).

Suuryhtiö lähettää kyborgin – nimeltään Paco Queruak (Daniel Greene) – surmaamaan ympäristölaitoksen sokean tiedemiehen. Murhayritys kuitenkin epäonnistuu ja Paco pakenee Arizonan erämaahan kannoillaan sekä poliisit, että hänet rakennuttanut yhtiö. Hetkellisen turvan hän löytää rähjäisestä motellista, jota pitää yksinäinen nainen, Linda (Janet Agren). Pian hän ajautuu kuitenkin törmäyskurssille paikallisen rekkamiehen, Raoul Moralesin (George Eastman) kanssa voitettuaan tämän kädenväännössä. Häviön myötä miehisyytensä menettänyt Raoul on jatkuvana piikkinä Pacon lihassa, kunnes yhtiö löytää kyborgikarkulaisen ja lähettää tappajansa hänen perään.

Kuten aina, tämän tyyppiset elokuvat ovat täynnä suruttomasti menestyselokuvista kopioituja kohtauksia ja ideoita, joita sotketaan mielipuolisesti keskenään. Mukana on Blade Runner ‑tyyppisiä androideja, post-apokalyptistä hiekkaerämaata ja tietysti mustiin moottoripyöräkypäröihin pukeutuneita erikoisjoukkoja. Elokuva ei oikein tunnu käynnistyvän millään ja vasta viimeisellä kolmanneksella päästään jonkinlaiseen vauhtiin, sitä ennen ollaan keskitytty lähinnä Pacon ja Raoulin machoiluun sekä käsittämättömän tärkeäksi nousseeseen kädenvääntöteemaan. Kasarikyborgeilla ei muuten tainnut paljon MIPSejä päässä pyöriä, koska Pacollakin on ranteessaan muovinen taskulaskin-rannekello-yhdistelmä.

Daniel Greene, 80‑luvun puolivälin poikakalenterista karannut farkku-uros soveltuu kyllä mulkoilemaan ja työskentelemään nokisena ilman paitaa, mutta näyttelemään hän ei juurikaan kykene ‑mikä ei liene kovinkaan suuri yllätys. Greenen lakoninen näyttely lähes peittää alleen hänen roolilleen kirjoitetun minimaalisen pohdiskelun itsessään asuvasta inhimillisyydestä ja rakennetusta pahuudesta. Elokuvan roolitus pitää sisällään melko nimekkäitä näyttelijöitä, mutta mitäänsanomaton käsikirjoitus ei anna kenellekään heistä mahdollisuutta loistaa. Mainittakoon, että Claudio Cassinelli menehtyi elokuvan kuvauksien aikana helikopterionnettomuudessa.

Jos ihmisten aika oli Hands of Steelissä päättymässä, niin ensi-illan aikoihin italialaisen elokuvateollisuuden aika oli päättymässä. Kun 80‑luvulla teknologia tuli yhä keskeisemmäksi Hollywood tuotannoissa, niin italialainen filmiteollisuus luotti edelleen vanhoihin kaavoihin. 90‑luvulle tultaessa tekninen etumatka oli jo niin suuri, että aikoinaan loistelias eurotrash/ripoff ‑teollisuus kuihtui olemattomiin. Näin kävi myös Sergio Martinon elokuville: ohjaaja alkoi tuottaa enimmäkseen tv‑elokuvia, eikä hänen käsistään enää ilmestynyt samankaltaisia kulttiteoksia kuin aikaisemmin. Hands of Steeliä ei ole oikeudenmukaista verrata ohjaajan parhaimmistoon, vaan siihen kannattaa suhtautua jonkinlaisena murroskauden työnä.