Juho Malanin

Water Power (1977)

Ohjaaja:

• Shaun Costello

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shaun Costello

Costellon ja Damianon yhteiseksi ohjaukseksi kreditoitu Waterpower on se käsitellyn kolmikon nimike, joka viimeistään ryvettää jo valmiiksi roiskeisen sadetakkimme lopullisesti päivänvaloa kestämättömäksi. Waterpower on elokuva, jonka suositteleminen jollekin olisi vain äärimmäistä vittuilua, toisaalta se on myös potentiaalisesti todella täydellinen ja monipuolinen tapa hankkiutua etäisempiin väleihin kiusallisen henkilön kanssa. Nimestään ja alias-nimistään Enema Bandit ja The Enema Killer lähtien on selvää, että ohjaajat halusivat edelleen ylittää menneiden töidensä sekä jo valmiiksi arveluttavan lajityypin rajoja. Näin ollen "tavallisen" rakastelun ja raiskausten lisäksi piti saada uudenlaista törkyä tarjottimelle, riittäähän ihmisruumiissa aukkoja ja nesteitä, jotka tallentuvat filmille siinä missä totutut iho ja leppoisa paneminenkin.

Tällä kertaa päähenkilön roolin tekee äärettömän pitkän pornotähden ja ‑tuottajan uran tehnyt Jamie Gillis, jonka roolihahmo on Forced Entryn tavoin syrjäytynyt, melkoisen yksinäinen ja täynnä vihaa ja inhoa oleva nuori mies. Nämä viha ja inho kohdistuvat siis naisiin ja pelkästään naisiin, koska naiset ovat Gillisin mielestä likaisia, saastaisia ja täten puhdistusta tietämättään kerjääviä ja haluavia. Gillis ei saa enää tyydytystä vaivalloisesta hutsunkaan luona käymisestä, mutta ohimennen kysytty talon muunlainen tarjonta avaa hänelle ovet fetissien ja intohimojen vaiettuun kavalkaadiin syntisessä New Yorkin yössä. Garden of Eden ‑nimisen ilotalon käytävillä on kirurgisia toimenpiteitä ja muita operaatioita varten varustettu huone, jossa anaalimanipulaatioihin ja peräruiskeisiin erikoistunut tohtorisetä operoi nuoria naisia vakuuttaen heitä työnsä tärkeydestä puhtauden nimissä. Yksityiskohtaisessa kohtauksessa tohtori esittelee tavaransa ja pian seuraavan operaation. Naisen peräaukkoon työnnetään putken päässä oleva ruisku, jonka kautta naisen suolistoon pumppautuu vettä ja muita aineita (kuten vodkaa), joita tohtori on ammukseensa ladannut. Gillis seuraa operaatiota lasiseinän takaa ja on haltioissaan: tämä on hänelle SE juttu ja sitä on juhlittava masturboinnilla, johon myös tohtorisetä yhtyy operointihuoneessaan, jossa häntä avustaa Garden of Edenin hoitajatyttö. Näin syntyi mentaalinen ja fyysinen Enema Killer yhdessä yössä.

Gillisin nyt ymmärrettyä ympärillään ja valloillaan rehottava saastaisten naisten salaliitto, alkaa hän Forced Entryn paholaisen tavoin metsästää sopivia uhreja operaatioitansa varten. Uhreja on Forced Entryn tavoin vain muutama, mutta heidän kohteluunsa keskitytään niin huolellisen monipuolisesti, että pitkän elokuvan mitat täyttyvät helposti. Forced Entryn hyvin samankaltaisesta asenteesta poiketen yksikään Waterpowerin uhreista ei kuole, sillä Gillis ei ole murhaaja vaan armoton naisvihaaja, joka haluaa vain puhdistaa heidät. "Puhdistusoperaatiot" ovat sitä matalaotsaisinta niljaa, jota tekijät halusivat syytää uuden mestariteoksensa myötä varjoissa ja kädet taskuissa kulkevalle yleisölle. Gillis pakottaa uhrinsa kylpyammeeseen, jossa nestettä täynnä oleva suoli tyhjennetään ruskean suihkun paineen tahdissa masturboivan Gillisin irvistellessä alistajan roolissa. Kahden lesbotytön leikin keskeyttänyt Gillis nauttii näystä, jossa tytöt suihkivat ulosteensa toistensa päälle, minkä jälkeen seuraa vielä Gillisin toimesta virtsaamista ja masturboimista. Huolimatta siitä kuinka suuri osa tästä on toteutettu efektein ja muoviletkuin (mitä kuvakulmat ja sommittelut puoltaisivat) Waterpower ei todellakaan häpeä mitään, sen tunnelma ja sisältö ovat aidosti, kirjaimellisesti todella paskaiset, minkä voisi melkein laskea jo tekijöidensä ansioksi: pelkkä paska ja paskantaminen eivät riitä tekemään elokuvasta a) törkeää ja nuhjuista b) surrealistista tai vertauskuvallista. Waterpowerin kohdalla jäädään ansiokkaasti tuohon ensimmäiseen.

Kakka‑ ja pissaleikkien lisäksi elokuva sisältää paljon normaaliakin seksiä, kun aidosti 1970‑lukulainen miespoliisi viihdyttää naispartneriaan sängyssä, vaikka heidän pitäisi olla jahtaamassa mediassakin seurattavaa Enema Banditia. Lesbotyttöjen lyhyeksi jäävä yhteinen hetki lukeutuu kuitenkin helposti elokuvan onnistuneimpiin ja miellyttävimpiin sekä tekijöidensä uskomattomia asenteita parhaiten heijastaviin: Gillisin kavahtaessa tyttörakkauden nimeen julistavien "huorien" edessä tytöt vastaavat olevansa siskoksia, eivät lesboja. Samalla tavalla naishahmojen suihin on syydetty sellaista dialogia, joka tekee eräät nimeltämainitsemattomat 1980‑ ja 1990‑lukujen toimintaelokuvat suorastaan ihailtavan tasa-arvoisiksi. Waterpowerin naiset ovat likaisia, tyhmiä ja ala‑arvoisia, mutta tämä kiteytys ei liene tässä vaiheessa enää suurikaan yllätys. Tämän lisäksi päähenkilön tie ei katkea kuten Forced Entryssä, joten tuntu kaiken saastan jatkumisesta niin pitkään kuin Gillisin letkut pumppaavat jää voimakkaana pintaan elokuvan päättyessä. Jähmettyneen loppukuvan päälle ilmestyy vielä teksti tosielämän vastaavista raiskauksista ja niiden pienestä selvittämisprosentista. Tämän on oltava erittäin tärkeä yhteiskunnallinen huomautus ja kehotus toimimaan yhteisen hyvän ja turvallisuuden nimiin tai alhaista sikailua tekijöiden taholta.

Miljööltään ja visuaaliselta ilmeeltään Waterpower on todella synkkä sijoittuen etupäässä yöhön, hämärille kaduille ja huoneisiin. Uskomattoman voimakas tunkkaisuuden, likaisuuden ja otsalle erittyneen hien lemu kantaa jokaista kohtausta niin sisällä kuin ulkonakin. Kadut ovat täynnä xxx‑materiaalia esittäviä ja myyviä teattereita ja liikkeitä – missä tahansa voi vaania Gillisin kaltainen kaveri. Dialogi on samalla tavalla törkeää kuin Forced Entryssäkin, joka ei kuitenkaan näin pitkällä vedolla alleviivannut misogyynistä luonnettaan, joka Waterpowerissa menee käytännössä naurettavuuksiin asti. Se onnistui täydellisesti siinä mitä se halusi ollakin. Lustigin Maniac olisi voinut olla näiden tavoin pornoa sisältävä väkivaltaelokuva (Lustig teki uransa alussa muutaman pornoelokuvan Gillisin kanssa), mutta onneksi se tyytyi vain muuhun äärimmäisyyteen, koska nyt lopputulos on elokuvallisesti vakuuttava painajainen ja helppo vertailukohta jo öisestä miljööstään lähtien Forced Entrylle ja Waterpowerille.

Jamie Gillis toimi tosielämän pohjana Burt Reynoldsin hahmolle Paul Thomas Andersonin mestarillisessa Boogie Nightsissa (1997), joka on myös erittäin monipuolinen ja eloisa kuvaus juuri näiden kolmen elokuvan aikakaudesta, 1970‑luvusta ja tuon ajan pornoteollisuudesta. Andersonin elokuva on hauska ja vakava, mutta ennen kaikkea se avaa tuoreen ja terveen näkökulman aiheesta pornoteollisuus ja pornoelokuva – miksi nämä ovat olemassa ja miksi ne menestyvät aina? Forced Entry, Hardgore ja Waterpower ovat niitä elokuvia, joiden olemassaolon oikeutuksen kyseenalaistaminen on ymmärrettävää siinä missä niiden itsensä olemassaolo on täysin ymmärrettävää. Ei kukaan tekisi mitään ilman, että joku ostaisi. Elokuvan nahkaan on kautta aikojen kiinnittynyt erinäisiä äpärälapsia, tässä esitelty kolmikko edustaa epäilemättä niiden pahinta kauhukakaraa mahataudissa.