Ilja Rautsi

Ju-on: The Grudge 2 (2003)

Ohjaaja:

• Takashi Shimizu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Shimizu

Takashi Shimizu tuntuu iskeneen kultasuoneen Ju‑On ‑elokuvien sarjallaan. Alun perin videolle ilmestyneiden kahden Ju‑On: The Cursen (molemmat 2000) jälkeen tulivat Ju‑On: The Grudge (2002) & Ju‑On: The Grudge 2 (2003) ja juuri Amerikassa ensi-iltansa saanut ensimmäisen The Grudgen uusintaversio (2004). Haudan takaa iskevän koston kierteen ympärillä pyörivät kummituselokuvat vain ikävä kyllä toistavat itseään jo yksittäisinä teoksina, elokuvasarjasta puhumattakaan.

Juoni on pienin variaatioin sama kuin ensimmäisessä osassa; talossa kummittelee ja sinne ajautuvat ihmiset kuolevat vuorotellen. Nyt mukaan on otettu hieman itsetietoista kauhuelokuvakommentointia koska kaikki pääosanesittäjät liittyvät tavalla tai toisella talosta tv‑dokumenttia tekevään ryhmään. Kaikkien kohtalo ja kuolintapa ovat ilmiselviä välittömästi, eivätkä monet kohtauksetkaan jaksa pelottaa koska niiden ainekset ovat niin kaluttuja. Näyttelijät tekevät minkä voivat, mutta ei kenestäkään jää mitään mieleen.

Kun Ju‑On: The Grudge 2 on pyörinyt noin 20 minuuttia, ensimmäinen ajatus ykkösosan nähneen katsojan päässä on: ei saatana, taas tätä samaa. Katsotaanpa: Epälineaarinen tarina? Kyllä. kissana ilmestyvä sini-ihoinen pikkupoika? Löytyy. Paljon naaman edessä roikkuvia mustia hiuksia? Jep. Korinaa? Jo vain. Pointti? Ehei, nyt eksyit väärään elokuvaan. Eheästä kokonaisuudesta on täysin turha puhua. Shimizu osaa kyllä luoda sinänsä tehokkaita äkkisäikäytykseen perustuvia yksittäiskohtauksia kameran, äänien ja tilan avulla mutta mitään mielenkiintoista tarinaa, oikeaa tunnelmaa tai hahmoja joista välittäisi ei kannata odottaa. Hahmojen toimissa ei myöskään ole liiemmin järkeä, sillä kenellekään ei vaivauduta antamaan edes puoliväliin asti uskottavaa syytä palata taloon, jonka selvästi tietävät haamujen riivaamaksi. Ja koska tunnelmaa ei ole, ei logiikkaa kykene kärräämään tunkiolle unenomaisuuden tms. varjolla.

Elokuva on viimeistä piirtoa myöten samaa kehää kiertävää haahuilua kuin edeltäjänsäkin. Ero on tietysti siinä, että vaikka sekään ei tarjonnut mitään omaperäistä, oli siinä ainakin idea. kakkososa vain kierrätä täsmälleen samaa kuvastoa. Koston kierteen uhreiksi joutuvat omaperäisyyttä odottavat katsojat, sillä ainakaan allekirjoittaneen ei tarvitsisi enää koskaan nähdä sini-ihoisia kohmelokrapulaisen epileptisesti ryömiviä puhevammaisia kummituksia. Ostaisivat edes uuden kahvinkeittimen korisemaan taustalle. Crittersit mieleen tuovaa lattialla nykien raahautuvaa tappajaperuukkia ei olisi tarvinnut kokea ensimmäistäkään kertaa. Eräs hahmo tiivistää elokuvan hienosti sanoessaan: "Luulin tämän paikan olevan pelottavampi." Mitä seuraavaksi, Ju‑On ‑musikaali?