Jari Mustonen

The Norseman (Barbaarien kuningas, 1978)

Ohjaaja:

• Charles B. Pierce

elokuva arvostelu

"Before Columbus was born, a reckless band of blond giants sailed to an unknown land we now call America. There a new peril awaited them – the savage warriors of the iroquois nation. Thus began an epic adventure."

The Norseman – Barbaarien kuningas! Tämä vuoden 1978 viikinkipläjäys palvelee loistavasti kahta tarkoitusta. Se osoittaa julistetaiteen merkityksen ja todistaa että hidastuskuvia osattiin tehdä myös 70‑luvulla.

Aloitetaan ensimmäisestä, eli Drew Struzanista, yhdestä 70‑ ja 80‑lukujen arvostetuimmasta elokuvajulistetaiteilijoista. Hänen meriitteihinsä kuuluvat mm. Star Wars (1977), The Thing (1982), First Blood (1982), Return of the Jedi (1983), Indiana Jones and the Temple of Doom (1984), ja uudemmista mm. Hellboy (2004), sekä kymmeniä muita klassikoita, mukaan luettuna The Norseman. Oikealla nähdään MGM:n Amazon.com Exclusive ‑vhs-julkaisu, jonka mattapintainen haalean keltainen ja harmaalla kropatulla MGM‑logon sabluuna-kuviolla koristeltu kansi on harvinaisen kaukana alkuperäisjulisteen loisteesta.

Vanhan ajan kunnon mättöleffojen ideahan on näyttävissä houkuttimissa, jotka nostattavat katsojien odotukset orgasmin paltaalle jo pelkästään elokuvateatterin aulassa, tai sitten videovuokraamon hyllyssä komeilee se vastustamaton adrenaliinia pursuava kansikuva, joka suorastaan saa kaivamaan viimeiset roposet taskunpohjalta. Olisiko kukaan edes kuullut Conanista, jos Robert E. Howardin alkuperäisteosten kannessa olisi komeillut pelkkä keltainen viiva mustalla pohjalla, tai olisiko koskaan syntynyt barbaarielokuvien buumia, jos John Miliusin mestariteoksen aulajulisteessa olisi Arnold Schwarzeneggerin tilalla nähty surrealistinen punainen pallo? Olisiko arvostelija koskaan sylkäissytkään The Norsemanin puoleen, jos tarjolla olisi ollut vain MGM:n julkaisu? Tuskin.

Hienossa julistetaiteessa on toki varjopuolensa, joten kun katsoja on virittäytynyt kliimaksin partaalle ja valkokankaalle työntyvät ensimmäiset kuvat siitä julisteiden lupaamasta eeppisestä ja tarunhohtoisesta sankarieepoksesta, saattaa hämmennys olla suuri, kun eteen tupsahtaa mustaa silmänaamiota yllään pitävä kulahtanut Kuuden miljoonan dollarin mies, "supersankari" Lee Majors, joka purjehtii viikinkilaivallaan kohti Amerikkaa yhdessä viikinkitoverinsa Thrallin kanssa, jota esittää futisjoukkue L.A. Ramsin entinen, nykyjään nelikymppinen, ihonväriltään musta! puolustaja Deacon Jones. Laivalta löytyvät myös tuottaja-ohjaaja Charles B. Piercen teini-ikää lähenevä poika Chuck Pierce Jr., tuhansien sivuosien mies, silmäpuoli Jack Elam, sekä Cornel Wilde, ja muutama muu parrakas arpinaama, joten koossa on hyvin persoonallinen viikinkikööri. Joku saattaa jo havaita muutamia juonellisia epäkohtia, mutta niistä ei kannata välittää, sillä niille ei tulla antamaan mitään selitystä. Tyystin jää hämärän peittoon miksi maailmanhistorian ensimmäinen musta viikinki värvättiin mukaan Afrikan matkalta tai miksi elokuvan autenttinen tunnelma, joka alkaa komealla johdatuksella Viikinkien historiaan ja jatkuu vuosiluvulla 1006 A.D., pilataan esittelemällä laivan supersankari, amisviikset itselleen kasvattanut Lee Majors, joka on ommellut jostain kumman syystä viikinkikypäräänsä kiinni Zorron-naamion.

Vielä ollaan voiton puolella. Sitten se juoni. Nämä herrathan seilaavat Amerikkaan löytääkseen viikinkiprinssin isäpapan kuningas Eurichin (Mel Ferrer), joka katosi Amerikkaan jokunen vuosi takaperin. Kaikki jumalat ovat selvästi heidän puolellaan, sattuvathan he rantautumaan sille samaiselle rannikolle, jossa intiaanit tekivät kepposensa. Kuvat ovat sopivan eeppisiä ja tunnelmaa nostattaa alkutekstien aikana pauhaava tunnusmusiikki viikinkien kahlatessa metallisissa haarniskoissaan Amerikan mantereelle. Kuluu minuutti ja metsän reunaan ilmestyy neljä intiaania. He alkavat sen sileän tien paukuttamaan yhtä viikingeistä nuolilla. Tästä se alkaa. Viikinki puhaltaa torveensa ja saadaan lähikuva Lee Majorsin huolestuneista kasvoista. Muutaman sekunnin kuluttua viikinkilauma rientää hidastetussa kuvassa kohti pulaan joutunutta toveriaan viiksivallu etunenässä. Pian käy selväksi että elokuvaa varten on sävelletty ainoastaan yksi teema ja sitä toistetaan kyllästymiseen asti. Ei siinä vielä mitään; todelliset herkut ovat vielä edessä. Mahtavimmasta päästä on kohtaus, jossa tukevissa metallihaarniskoissa liikkuva paksu viikinki nimeltä Olif vetää intiaanien takaa-ajamana keuhkonsa täyteen ilmaa ja pulahtaa järven pohjaan. Näyttää jo siltä että luonnonlait korjaisivat satonsa, mutta sitten sama paksukainen ilmestyy perässään seuranneiden intiaanien keskelle ja hukuttaa heidät tarrattuaan ensin tukevasti kiinni heitä kintuista.

Lopussa samainen pullero on jälleen vaikeuksissa, mitä havainnollistetaan hidastuskuvien kavalkadilla jossa "no eihän näistä punanaamoista ole mihinkään" ‑asetelma toteutuu kauneimmillaan, kun viikingit mättävät heitä paljain käsin kumoon. Maskuliinisuudella herkutellaan siis oikein olan takaa, ainoa ongelma on että kaikki taistelukohtaukset ovat äärimmäisen tylsiä ja itseään toistavia. Lisäksi dialogia on todella vähän, joten koko puolitoistatuntinen vietetään bolivialaisen Jaime Mendoza-Navan sävelin tahdissa, mikä on jokseenkin turhauttavaa. Mutta koska kyseessä on B‑barbaarielokuvien klassikko, on syytä keskittyä olennaiseen. Rahansa uhraavalle reppanalle on tiedossa mieltä ylentäviä epäloogisuuksia ja runsaasti Lee Majorsin hahmossa kiteytyvää koomisuutta, merellä seilaava öljytankkeri, aivan, bingo!, ja tietenkin näinä aikoina lukuisia halpiksia kolunnut Mel Ferrer, joka vastaa elokuvan kaikin puolin tyydyttävimmästä osuudesta vangittuna valkopartaisena kuninkaana. Plussaa voi antaa myös kohtuullisesta budjetista, joka on mahdollistanut muutamia ihan nättejä kuvia Odinin nimeen vannovista viikingeistä uuden mantereen kupeella. Mikäli The Norsemanin haluaa kuitenkin itselleen hankkia, kannattaa uhrata pari minuuttia elämästään ja ihailla Struzanin kansitaidetta, sillä kun elokuva loppuu, ei sen esittelemistä komeista visioista ole enää mitään jäljellä.