Ilja Rautsi

Carabinieri si nasce (Kyttäkoulun kahelit, 1985)

Ohjaaja:

• Mariano Laurenti

elokuva arvostelu

"He eivät osaa kirjoittaa, eivätkä lukea, vaan...!"

Muistatteko Poliisiopisto-elokuvat? Nuo hulppeat komediakimarat, joissa saimme seurata kuinka sähäkästi sähläilevistä mutta hervottoman hyväsydämisistä alokkaista kasvaa edelleen sähläileviä ja hyväsydämisiä, mutta jollain oudolla tavalla myös päteviä poliiseja. Kuolemattomia komedian klassikoita, joiden äänekkäiden käänteiden aikana saimme tutustua moneen... ai mitä? Ne eivät olleetkaan hyviä? No, ne, jotka eivät ole etäisesti Poliisiopistoja kopioivaa Kyttäkoulun kaheleita nähneet eivät ole huonosta elokuvasta kuulleetkaan. Tämän italialaisen elokuvahelmen seuraaminen on katsojalle kuin antaisi klovneiksi meikattujen paljasrintaisten naisten syödä hänen aivonsa pieni pala kerrallaan. Oudolla tavalla hauskan näköistä, kyllä, mutta myös sanoinkuvailemattoman tuskallista ja vääjäämättömästi lobotomiaan johtavaa.

Juonen kertaamisessa olisi yhtä vähän järkeä kuin elokuvan käsikirjoituksessa, mutta voin sen verran paljastaa, että poliisit jahtaavat kahta miestä, joita epäillään... rikoksesta! Miehet pakenevat alusvaatteisillaan jonkinlaiseen poliisilaitoksen ja armeijatukikohdan risteytykseen, jota johtava eversti erehtyy syystä tai toisesta pitämään heitä häntä testaamaan lähetettyinä superylitarkastajina – Hahahahahahaa, naurattaa jo nyt! – hulvattomin seurauksin, miehet kun ovat aikamoisia keppostelun velikultia. No, näköjään ainakin aivovammaisin seurauksin. Elokuvasta varoitetaan internetin All Movie Guidessa: "Questionable for Children." Ei ei, kyllä minä menisin sanomaan ihan suosiolla vain: "Questionable for Mankind." Seuraavassa kuitenkin joitakin kertomuksia elokuvan sisällöstä, puhtaasti terapeuttisessa mielessä tähän purettuna:

Elokuva on alkuperäiseltä nimeltään Carabinieri si nasce (suomeksi kutakuinkin: "Syntyneet poliiseiksi"), joka on sattumoisin myös sen sankarikaksikon teemalaulun nimi. Tämä kasarimusiikin leppoisasti svengaava ihme lähteekin jumputtamaan aina kun päättömän villi parivaljakkomme tekee kepposiaan. Yllättävän ja tuskallisen monta kertaa elokuvan aikana siis. Yksi hahmo on mieleltään hiukkasen piukkasen nyrjähtänyt pyrjähtänyt machosotilas, joka juttelee huoneessaan olevan Rambo-julisteen kanssa. Välillä hän on toimistossaan, välillä kumiveneessään (kukaan ei tiedä miksi) keskellä merta huutamassa jotain rakkaalle Rambolleen. Miehen parrankasvua kannattaa myös seurata tarinan edetessä. Mukana menossa on myös kahjo kokki, jonka melodisia pieruja astronautteina poseeraavat KGB:n naisagentit tulkitsevat virheellisesti viesteiksi ramman agentti K:n petturuudesta. Tällaisia lauseita ei koskaan uskoisi kirjoittavansa, mutta tässä sitä ollaan. Lisäksi kokki filosofoi siitä, miten ihminen ei persreikäänsä voi vaihtaa.

Väärennetyn päiväkäskyn ansiosta laitoksen sairaanhoitaja (joka on myös everstin rakastajatar) joutuu suorittamaan "masturbaatiota suulla ja käsillä" kaikille sairastupaan tuleville. Paikalle kuitenkin tulee mies, jolla on "vehkeet kuin norsulla" (tämä tieto tehdään selväksi niin, että eversti törmää häneen juuri miehen poistuessa käsittelystä housut jalassa, ja eversti sitten sanoo kyseisen lauseen miehelle, täysin vailla mitään syytä!), ja jatkuvasti piukoissa alusvaatteissaan ympäriinsä kulkevan hoitsun suuvärkki vaurioituu. Myöhemmin elokuvassa hän piiloutuu ravintolapöydän alle, ja everstin juostessa karjuen pois paikalta itse päälleen kaatama samppanjaämpäri päässään (vannon, etten keksi tätä) nainen erehtyy luulemaan sattumalta samalle paikalle istuvaa miestä rakkaaksi everstikseen, ja sitten onkin taas suihinoton aika. Eroottiset väärinkäsitykset, siinä vasta taiteenlaji.

Eikä siinä vielä kaikki. Yhdessä vaiheessa pääkaksikko järjestää seinään porattujen reikien avulla muille sotilaille/poliiseille (ken tietää) näytöksen naisastronauttinelikon mennessä suihkuun. Seinään on porattu reiät silmäkorkeuden lisäksi myös penisten kohdalle, ja aina valmiit italo-oriit kuuliaisesti sullovatkin rakkaudenmakkaransa suihkuhuoneen puolelle. Seuraavassa kuvassa naisten jo kertaalleen ripustamat pyyhkeet ovat maagisesti tippuneet sojottavien kyrpien päälle roikkumaan. Jos joskus saan selville miten, olen onnellinen mies. Naisten suihkussa käynti on, kuten 80‑luvulla yleensäkin, aivan mielettömän orgastinen elämys. Italiaa puhuvat venäläiset ja amerikkalaiset kikattavat kanat hierovat soljuvaa vettä ahnaasti ympäri kehoaan jatkuvat virneet naamallaan, ja katsoja rupeaa epäilemään onko hänen elämästään riistetty jotain, kun suihkussa käynti ei vain koskaan tunnu tarjoavan saman asteen nautintoa. Ja oh, mikä yllätys tyttöjä odottaakaan!

Käsittämättömimmän kohtauksen kyseenalaisen kunnian saa kuitenkin itselleen miesten ampumaharjoitus, jossa toinen pääosassa olevista supersähläreistä ampuu vahingossa konepistoolilla maahan. Hän hyppelehtii hetken. Kaikki muutkin hyppelehtivät hetken. Luoja tietää miksi. Sitten hän tekee sen uudestaan, ja kaikki alkavat tanssimaan hullunkurisesti. Hetki tätä, ja ääniraidalta alkaa kantautua jo tutuksi käynyt "caa‑arabinieri si nasce..." Kohtauksen lopuksi yksi mies kuolee, kun kaikki heittävät häntä vahingossa veitsellä. Tähän ei tietenkään reagoida mitenkään. Tuota koko pätkää on vaikea kuvata pelkästään sanoin, niin hämmentävästi ja näennäisen mahdottomasti tapahtumat seuraavat toisiaan. Kyseessä on kuitenkin yksi elokuvallisen ilmaisun hätkähdyttävistä aallonpohjahetkistä, kaikkien luovien osapuolien kyvyttömyyksien yhteentörmäyksestä. Tapaa, jolla kohtaus on ääliömäisen käsikirjoituksen, kelvottoman huonon ohjauksen, ponnettomasti pihalla olevien näyttelijäsuoritusten, ilman mitään rytmitystajua suoritetun leikkauksen, sielua raastavan musiikin ja erittäin todennäköisesti jonkinnäköisen uhrauksen Saatanalle avulla saatu kasaan ja tunnelmaa, joka siitä syntyy omassa pienessä päässä, on täysin ylivoimaista edes yrittää välittää lukijalle. Se on vain koettava. Eli siitä vaan sabotoimaan aivojanne!

Kyttäkoulun kahelit on kerrassaan uskomaton elämysretki kyvyttömien mutta henkisesti sairaitten ihmisten ihmeelliseen maailmaan, jossa totutut säännöt eivät toimi eikä toivoa oikeasta komediasta näy edes kaukana horisontissa. Tässä maailmassa kaikki on hauskaa, ja hauskaa on koko ajan, vaikka sitä on televisioruudun toisella puolella usein hankala uskoa. Kömpelösti kohtauksesta toiseen nysväävien pääosanesittäjien olisi tarkoitus olla niin hupaisan karismaattisia ja kekseliäitä, että kaikki vain automaattisesti lähtevät heidän mukaansa. Vitsien olisi tarkoitus olla hauskoja ja harmittomia. Mitään tästä ei tapahdu. Latuskamaiset nollanaamat törmäilevät tökerön loukkaavasta väläytyksestä toiseen sellaisella tahdilla, että alkaa heikottaa. Koko pää yrittää kaikin voimin vakuuttaa, ettei mitään tällaista ole olemassa, ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa, mutta turhaan. Nolojen väärinkäsitysten, epämääräisen sekä äänekkään kohkauksen ja absurdiuteen aneemisesti pyrkivien heittojen virtaavan vyörytyksen seurauksena katsojan on vain pakko todeta, että maailma on sairas paikka elää, kulttuuri on kuollut ja alistuen alkaa hoilaamaan "caaa-rabinieri si nasce...!"