Jari Mustonen

Beatrice Cenci (The Conspiracy of Torture, 1969)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Suuri sääli, että Lucio Fulcin ehkä monipuolisin ja paras elokuva on myös yksi hänen tuntemattomimmista luomuksista. Tämä italialainen periodidraama merkitsi Fulcin lopullista siirtymistä komedioiden parista väkivallalla ja ankaralla yhteiskuntakritiikillä leimattujen tuotantojen pariin, jotka jatkuivat kahdella giallolla. Mitään kovin suurta kassamagneettia ei Beatrice Cencistä kehkeytynyt, sillä elokuva tuotti Italiassa vain hieman enemmän kuin Fulcin aiemmin ohjaamat komediat ja hieman vähemmän kuin Fulcin ensimmäinen spagettiwestern Massacre Time (1966). Mutta jos tarkastellaan Fulcia ohjaajana, käyttää hän kameraa Beatrice Cencissä luovemmin kuin koskaan, osoittaen kykynsä tunnelmien välittämiseen sulavilla kameran liikkeillä ja komeilla kuvakulmilla. Mukana on toistamiseen myös Massacre Timessa esiin tullun Fulcin taipumus kuvata ihmisten silmiä ja sitä kautta heidän syvimpiä tuntojaan.

Tähdikseen Fulci sai draamaansa maittavan kastin, sillä mukana ovat mm. Sergio Solliman 60‑luvun spaguissa ja Valerio Zurlinin neorealistisessa draamassa, Le soldatesse (1965), pätevöitynyt Tomas Milian, samoin kuin maalauksellisen kauniit kasvot omaava Adrienne Larussa ja Beatricen julmaa isää erinomaisesti tulkitseva Georges Wilson. Kuvaajaksi ryhtyi italian kuuluisimmilla studiolla Cinecittalla uraansa jo 50‑luvulla aloitellut Erico Menczer, joka vastaa yhdessä elokuvan herkän musiikin säveltäneen Angelo Francesco Lavagninon ja mm. lukuisia 60‑luvun alkupuolen italialaisia historiallisia fantasiaelokuvia puvustaneen Mario Giorsin kanssa elokuvan komeasta renessanssin aikaa jäljittelevästä miljööstä. Klassinen 1500‑luvulle sijoittuva tositarina isänsä raiskaamasta ja kuolemaan tuomitusta tyttärestä, Beatricesta, sai näin osakseen ensiluokkaisen tiimin.

Beatricen katkera tarina ei suinkaan ole Fulcin omaa keksintöä vaan enemmänkin kierrätystavaraa, sillä kertomus "Beatricesta" ulottuu vuosisatojen päähän. Fulci osoitti kuitenkin luovuuttaan jo käsikirjoitusvaiheessa, kun hän yhdessä Roberto Gianvitin käänsi tämän monille tutun legendan takaumien kautta avautuvaksi mysteeriksi. Alun perinhän Beatricen kohtalon toi laajempaan tietoisuuteen jo 1800‑luvun jälkipuolella ranskalainen historioitsija Jean Charles Léonard de Sismondi (1773–1842) teoksessaan Histoire des republiques italiennes du moyen age. Beatricen kohtalo on inspiroinut myös kuvanveistäjiä, maalareita ja kirjailijoita halki vuosisatojen. Onpa aiheesta sävelletty kolminäytöksinen oopperakin (Berthold Goldschmidt, 1949), minkä lisäksi Beatricesta on tehty näytelmiä ja kuutisen elokuvaa (mm. Riccardo Freda kokeili kykyjään aiheen parissa vuotta ennen kuin ohjasi I vampirin vuonna 1957).

Beatrice Cenci on siis tositarina samannimisestä tytöstä (tosielämän Beatrice Cenci eli vuosina 1577–1599), jota syytetään vaikutusvaltaisen isänsä, Francescon, kylmäverisestä murhasta. Fulcin filmatisointi alkaa tuomion langettamisesta 1500‑luvun viimeisinä vuosina, Monte Cencin kukkuloille rakennetussa kaupungissa. Kaupunkilaisten sympatiat ovat kääntyneet tytön puolelle isän brutaalien tekojen vuodettua julkisuuteen, mutta paavi Clemens VIII Aldobrandini ei osoita armoa vaan tuomitsee Beatricen surmattavaksi syyskuun ensimmäinen päivä vuonna 1599 pienellä aukiolla, joka kantaa nimeä Piazza del Ponte. Yhdessä Beatricen kanssa mestataan myös hänen äitipuolensa ja hänen kaksi veljeään. Ainoastaan nuorin lapsista säästetään, joskin hänetkin pakotetaan mestausten silminnäkijäksi. Pahat kielet arvioivat tuomion syyksi paavin rahan ahneuden ja kieltämättä katolisen kirkon haltuun jäi surmien jälkeen Francesco Cencin varsin mittava omaisuus.

Elokuvan valmistuminen osui aikaan, jona katolisten maiden elokuvateollisuus teki laajemminkin pesäeroa kirkkoon ja kirkon historian varrella harrastamiin julmuuksiin. Kritiikkiä ennen Fulcia harjoitti mm. Jacques Rivette elokuvallaan La religieuse (1966), joka perustuu valistuksen ajan kirjailijan Denis Diderotin (1713–1784) vuonna 1760 kirjoittamaan saman nimiseen romaaniin. Siinä nunnanvalaan pakotettu nuori tyttö joutuu kohtaamaan eristäytymisen mukanaan tuoman vihan, kateuden ja inhon luostarin suljetuissa tiloissa. Toinen voimakasta kritiikkiä harrastanut klassikko valmistui vuonna 1969. Tällöin kyseessä oli Eriprando Visconti elokuvallaan La monaca di Monza, joka muistetaan vähintään komeista renessanssin ajan maalauksia jäljittelevistä väreistä. Tälläkin kertaa elokuvan pohjana toimi tositarina; rakkauden palosta tuomitun nunnan julma kohtalo tulla kidutusten jälkeen muuratuksi elävältä luostarin seinän taakse.

Fulcin kritiikissä tärkeän roolin saavat kahden nuoren kohtalokkaaksi osoittautuva rakkaus ja itsenäisen Beatricen kylmä harkinta sekä katolisen kirkon korruptoitunut valta. Runsaan dialogin parista päästään lopulta myös kirkon harjoittamiin kuulustelumenetelmiin. Ja oikeastaan vasta niiden kautta välittyy kuva historiallisen Beatricen kohtaamasta epäoikeudenmukaisuudesta. Häntä suuremmin kärsii silti hänen itsensä hyväksikäyttämä Olimpos, jota poltetaan kuumilla kivillä ja jonka raajat murskataan mitättömien tiedonmurusten toivossa. Fulci ei kursaile kuvatessaan Beatricen kohtaloa, ja hän viittaa sen tehdessään kristussymboliikkaan: Beatrice saa otsalleen "pannan", joka kidutuksen alettua nirhaa rikki hänen pehmeän ihonsa.

Fulcin myöhemmille elokuville tyypillistä runsasta gorea on turha etsiä, sillä muutamaa raakuutta lukuun ottamatta on kyseessä varsin perinteinen italialainen periodielokuva. Mielenkiintoisen lisän traditionaalisuuteen tuo silti – kaikesta huolimatta – juuri Fulcissa kytevä sadismi, sillä elokuva tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Fulcin uraan vuosina 1966–1971. Näinä vuosina Fulci ohjasi kolme elokuvaa, joissa hän antaa koirille keskeisen roolin. Massacre Time, Fulcin ensimmäinen kunnollinen irtiotto komedioista, tarjoaa aloituksen, jossa koiralauma päästetään jahtaamaan vangittua rikollista. Beatrice Cencissä sama toistetaan. Tällä kertaa koirat raatelevat Francescon huviksi yhden hänen kilpailijoistaan ja varsinainen tappava purema kaulaan näytetään. Muutama vuosimyöhemmin, Fulcin vaimon traagisen itsemurhan jälkeen, on asetelma elokuvassa Una lucertola con la pelle di donna (A Lizard in a Woman's Skin, 1971) jälleen astetta kyynisempi, sillä nyt päähenkilömme Carol Hammond (Florinda Bolkan) näkee verihurttia, joiden vatsat on revitty auki.

Beatrice Cenciä pidetään oikeutetusti Fulcin henkilökohtaisimpana elokuvana. Toki hänen kriittisyytensä katolilaisuutta kohtaan näyttäytyi kaksi vuotta aiemmin komediassa Operazione San Pietro ja sai jatketta Don't Torture a Ducklingissa, mutta ei koskaan yhtä yltiöpäisesti, minkä lisäksi Beatrice Cenci jäi Fulcin vaimon suosikiksi. Beatrice Cenci on myös yksi niistä harvoista elokuvista, joissa Fulci yrittää päästä kameranliikkeiden ja musiikin avulla päähenkilöidensä päiden sisälle, näin symbolisesti ajateltuna – myöhemminhän hän teki saman kirjaimellisesti – ja kuvata heidän sielunmaisemiaan. Tässä hän kuitenkin pienesti epäonnistuu ja sortuu palvomaan kamerallaan Larussan jylhyyttä. Kokemus Beatricesta jää etäiseksi niiltä osin kuin sitä ei täytä Larussan viileä ja harkittu roolisuoritus.

Fulci itse piti elokuvaa yhtenä onnistuneimmistaan. Kieltämättä Beatrice Cencissä näkyy ohjaajan lahjakkuus, joka olisi saattanut tehdä hänestä suuren nimen muidenkin kuin vain gorenikkareiden piireissä.