Teijo Haavisto

Un delitto poco comune (Off Balance, 1987)

Ohjaaja:

• Ruggero Deodato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ruggero Deodato

Taidoiltaan useimpia italialaisia kauhuohjaajia reippaasti edellä oleva Ruggero Deodato on tarttunut Off Balancessa harvinaisen kiinnostavaan aiheeseen, oikeastikin olemassa olevaan tautiin, joka saa ihmisruumiin ikääntymään moninkertaisella nopeudella. Taudin kantajaksi elokuvassa selviää maailmankuulu pianisti Robert (Michael York), jolla on oikeastaan kaikkea. Tieto (ainoastaan elokuvassa) kuolemaan nopeasti johtavasta taudista vie Robertin kuitenkin pahanlaatuiseen henkiseen syöksykierteeseen, kun hän ei voi muuta kuin seurata omaa rappeutumistaan. Taudin pahentuessa Robert alkaa sekoamaan yhä pahemmin ja alkaa tappamaan ihmisiä jotka ovat saaneet selville hänen sairautensa, saaden näin peräänsä Donald Pleasencen esittämän poliisiluutnantin.

Jos elokuvalle voisi antaa arvosanan pelkästään ensimmäisen puolituntisen perusteella, voisi Off Balancea sanoa erinomaiseksi elokuvaksi. Robertin hidas muutos on saatu kuvattua todella hyytävästi ja York eläytyy roolinsa vakuuttavasti. Vaikka taudilla ja sen vaikutuksilla mässäileminen onkin silkkaa exploitaatiota niin ei voi kuin ihailla hyytävää kohtausta, jossa Robert näkee samasta taudista kärsiviä lapsia, joiden iho ja kasvot ovat kuin vanhuksella. Myös jakso jossa Robert kampaa hiuksiaan ja huomaa niitä irtoavan tukoittain taudin seurauksena, on aidosti puistattava.

Miehen seotessa oikein kunnolla ensimmäisen puolituntisen päätteeksi, ajautuu elokuva kuitenkin nopeasti tusinatrilleriksi jonka ainoa jännite on, nappaako poliisi murhaajan. Deodato pitää mielenkiintoa yllä parhaansa mukaan esittelemällä tasaisin väliajoin kiitettävän verisiä murhia ja väläyttelemällä ajoittain lähes argentomaista visuaalista silmäänsä mutta hänkään ei voi mitään yhä pahemmin tasapäistyvälle käsikirjoitukselle, joka ei jätä yhtään genren klisettä käyttämättä. Oudosti myös koko elokuvan perusidea hylätään tarinan edetessä, Robertin rappeutumisen saatua jonkinlaisen päätepisteensä elokuvan puolessa välissä, ei aiheella ole enää juurikaan väliä juonen kannalta. Yorkin näyttelijänlahjatkin valuvat hukkaan yksiulotteiseksi muuttuvassa roolissa. Pleasence sen sijaan ei tunnu edes olevan kunnolla hereillä, vaan vetää roolinsa läpi Halloweenista tutuilla maneereilla innostuen tosin ylinäyttelemään oikein kunnolla hupaisassa kohtauksessa, jossa hän raivoaa keskellä vilkkaasti liikennöityä katua pakoon päässeelle murhaajalle.

Off Balancen (kuten myös ohjaajan epätoivoisen Dial: Helpin, 1988) katsomisen tärkein syy onkin Deodaton taitojen ihaileminen, melko epätasaista uraa tehnyt ohjaaja näyttää tässä elokuvassa oikein kunnolla, että hän osaa ohjata toimivaa jännitystä myös ilman Ultimo mondo cannibalen (Last Cannibal World, 1977) tai House on the Edge of the Parkin (1980) shokkitehoja. Näin pahasti tylsistyvästä juonesta tuskin kukaan olisi saanut aikaiseksi tätä paremmin toimivaa elokuvaa.