Jari Mustonen

The Brotherhood of Satan (Saatanan veljeskunta, 1971)

Ohjaaja:

• Bernard McEveety

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bernard McEveety

Saatananpalvontapätkät ovat ihan oma lajinsa. Ne voi nopeasti jakaa The Seventh Victimin (1943) tyylisiin klassikoihin, The Reincarnation of Isabelin (1973) kaltaisiin psykedeelisiin rituaalipätkiin, My Sweet Satan (1994) ‑lyhytelokuvaa muistuttaviin moderneihin provokaatioihin ja Rosemaryn painajaisen (1968) innoittamiin kaupallisiin menestyksiin.

Liian harvoin tulee kuitenkaan nähtyä kunnon messua ja koko elokuvan läpi kestävää pahuutta, joka jatkuu viimeisiin kuviin saakka. Tässä mielessä The Brotherhood of Satan on hyvin mielenkiintoinen elokuva. Se ottaa uhrikseen keskiverron amerikkalaisperheen ja johdattaa heidät suoraan mielen sisäisen helvetin porteille. Verta on hyvin niukasti, mutta psykologinen puoli tykittää täysillä. Ylipäätään koko elokuvan asetelma on hieno, mitä hienoutta lisää se ettei elokuvan kerronnassa pelata perinteisillä Hollywood-säännöillä plot-pointteineen. Sen sijaan tarinan annetaan avautua sitä mukaa kun asioita alkaa tapahtumaan. Sopiikin kysyä, miksi helvetissä tämä klassikko on haudattu kerta toisensa jälkeen keskinkertaisuuksien suohon, vaikka se on monin kerroin hyytävämpi kuin esim. Hammer-klassikko The Devil Rides Out (1968), eikä jätä jälkeensä mitään kovin kaunista.

Kyseessä on rehti drive‑in ‑elokuva, jonka juoni on kokoelma 50‑luvun b‑elokuvien teemoja. On ydinperhe, pieni kaupunki ja jotain salattua joka uhkaa perheen rauhaa. Jo alussa kerronnan valtaa outo päämäärättömyyden tunne. Ihmiset ovat onnellisia, mutta tuntuu kuin heidän kohtalonsa olisi jo sinetöity. Kun Ben (Charles Bateman) lähtee vihdoin ajamaan perheensä kanssa pitkin pitkää aavikkojen reunustamaa tietä, velloo kaiken yllä hämmentävä hiljaisuus. Kuumassa auringon paahteessa he löytävät murskaksi ruhjoituneen auton, verisine jälkineen, ja päättävät jatkaa matkaansa pieneen Woodleyn kaupunkiin ilmoittamaan näkemästään. Pian kuitenkin selviää, ettei kukaan ole päässyt kuukausiin poistumaan tästä tragedian keskellä elävästä tuppukylästä. Seuraavaksi käy ilmi, että kaupungin lapsia on kadonnut, ja kolmanneksi katsojille näytetään saatanalliseen riittiin valmistautuvia vanhuksia. Näistä kaikista elementeistä aukeaa omassa maailmassaan uinuva tarina, joka loppuaan kohden lipuu yhä kauemmaksi perinteisistä jenkkituotannoista.

Syytä on mainita myös tv‑kasvo Charles Bateman, joka joko tarkoituksella tai vahingossa muovautuu täydelliseksi amerikkalaisten sankarikuvien karikatyyriksi ja on siksi niin osuva. Hän on ikään kuin kaikkien 50‑luvun scifipätkien päähenkilö, hyveellinen kaikkivoipa amerikkalaisen sankaruuden vertauskuva, jolla on perhe ja kaikki. Hänen vaimonsa Nicky (Ahna Capri) on kaunis ja hänen tyttärensä (Geri Reischl) rakkauden ympäröimä. Hänen ympäriltään tuntuu puuttuvan ainoastaan yksi asia, amerikkalaisuuden toinen peruspilari: Jumala – joka on kyllä läsnä papin ja Raamatun muodossa, mutta pelkissä uskomuksissa. Lopputulos on paha uni, matka jonnekin mitä ei pitäisi olla. Jos jostain pitää valittaa, niin alkupuolen holtittomasta leikkaustyöstä sillä jo alkukuva tankkeineen tiputtaa odotukset elokuvan suhteen kohtuullisen alas. Samaa puuroa seuraa vähän myöhemmin automatkan aikana. Onneksi kerronta kuitenkin piristyy tarinan edetessä.

The Brotherhood of Satan on joutunut kokemaan historiansa ajan aina lievää aliarvostusta. Elokuvan takaa löytyy kumminkin paljossa mukana ollut tuottajakaksikko, L.Q. Jones (The Wild Bunch, 1969; Pat Garrett & Billy the Kid, 1973; Casino, 1995) ja Alvy Moore (tv‑sarja Green Acres, 1965–1971), jotka molemmat tunnetaan paremmin sivuosien konkareina. Heidän muita yhteisiä projektejaan ovat mm. vuonna 1969 ilmestynyt pieneen kulttimaineeseen kohonnut The Witchmaker ja palkittu Harlan Ellisonin romaanin innoittaman post-apocalypse, A Boy and His Dog (1975), jota on kehuttu useissa lähteissä George Millerin Mad Maxin (1979) ja sen lukuisten kopioiden innoittajaksi.

Triviana kerrottakoon, että elokuvaa suositellaan The Church of Satanin videolistalla Edgar G. Ulmerin The Black Catin (1934) ja Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) ohella.