Tony Reponen

Castle Freak (1995)

Ohjaaja:

• Stuart Gordon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Stuart Gordon

Castle Freak on omituinen kokemus kaikille Stuart Gordonin aiempien töiden – kuten Re‑Animator (1985), From Beyond (1986) ja Dolls (1986) – ihailijoille. Enkä nyt tarkoita myönteisessä mielessä omituista. Asia on nimittäin niin, että tämä halpatuotantoyhtiö Full Moon Entertainmentille tehty elokuva on niin eri planeetalta tulleen näköinen kuin edellä mainitut elokuvat, että on hankalaa uskoa Gordonin olleen vastuussa tästä ryönästä.

Vaikka yrittäisi unohtaa elokuvan selvän tuotantoteknisen halpuuden, on itse tarina ja sen käännös filmille niin tylsä ja venytetyn oloinen, että jos teosta rupeaa katsomaan väsyneenä, voi huomata nukahtaneensa puoleenväliin mennessä (Ja tavallaan syyn venytetyn tuntuisuudelle ymmärtää, sillä elokuva perustuu löyhästi H.P. Lovecraftin suhteellisen epäfilmaattiseen muutaman sivun novelliin The Outsider, 1921).

Vaihtoehtoisesti voi repiä hiuksiaan keskeisten henkilöhahmojen raivostuttavan aivottomuuden ja epäsympaattisuuden vuoksi, sillä jos joku tosissaan välittää siitä mitä näille persoonille tapahtuu (tai tuntee surua heidän kohtaamistaan onnettomuuksista), täytyy hänen olla potentiaalinen ehdokas Suomen ehkä joskus valmistuvan ensimmäisen kunnollisen zombielokuvan zombiksi – ilman näyttelemistä. Elokuvan kruunaa rasittavan "moralisoiva" loppuratkaisu, jota katsoessa tuntee äkillistä tarvetta hypätä ikkunasta.

Castle Freakin juoni kertoo John Reillystä (Jeffrey Combs), joka yllätyksekseen perii suuren 700 vuotta vanhan linnan italialaiselta sukulaiseltaan. Hänen mukanaan uutta perintöä kartoittamaan matkaavat auto-onnettomuudessa sokeutunut tytär Rebecca (Jessica Dollarhide), ja samassa onnettomuudessa menehtyneen pojan kuolemasta häntä syyttävä Susan-vaimo (Barbara Crampton). Käy ilmi että linnassa äskettäiseen kuolemaansa asti asunut herttuatar d'Orsino on kenties kostoksi hänet ja lapsensa hylänneelle miehelle lukinnut muotopuolen poikansa, Giorgion, linnan kellariin – käyden aina välillä ruoskimassa tätä ja tuomassa palan leipää ruoaksi.

Reillyjen saapuessa paikalle epäilemättä kuukausia tyrmässään ilman ruokaa virunut hirviömäinen Giorgio kokee äkillisen elpymisen elävästä kissasta koostuvan pika-aterian ansiosta ja alkaa metsästää Rebeccaa tyydyttääkseen läheisyydenkaipuunsa. Susan taasen ei anna Johnille anteeksi, eikä siis ymmärrä antaa, ja Johnin kännipäissään läheisestä kylästä mukaansa kaappaama ilotyttö ja pari poliisia kokevat siinä ohessa kovan kohtalon ihmispedon käsissä. Syyllisyydentunteen ja vaimonsa piinaama John on tietenkin heti pääepäilty veritekoihin. Lopussa kuitenkin kaikki selviää – kuten tapana on.

Vaikka Castle Freakin juonikuvaus ei ehkä vielä kuulosta täysin huonolta, on kameran taltioima materiaali jonkinmoinen pettymys maineikkaalta tekijätiimiltä. Jotain näyttelijöiden työn tasosta kertonee se, että elokuvan paras suoritus kuuluu mykän ja kastroidun olion näyttelijälle kumipuvussaan. Yleensä loistava Jeffrey Combskaan ei voi mitään roolihahmonsa epäkiinnostavuudelle ja onttoudelle, vaikka parhaansa tekeekin. Kuvaus ja ohjaus eivät vakuuta, mutta lavastus on sentään kohdallaan. Tällaisen elokuvan voisivat vielä jotenkin pelastaa tehosteet, mutta niissäkään ei tällä kertaa ole mitään erityisen mainittavaa kohokohtaa.

Castle Freak yrittää epätoivoisesti ujuttaa tarinaansa mukaan elementtejä mm. James Whalen Frankensteinista (1931), mutta tässä keitoksessa se tuntuu kovin väkinäiseltä tyylikeinolta. Ainoa asia, minkä tästä 90 minuutin tappamiskeinosta oppii, on se, että italialaiselle poliisiasemalle ei kannata koskaan joutua epäiltynä rikoksesta: kuumaveriset luigit kun soittavat epäillyn poskipäitä mukavasti lämmittävät pamppuserenadit heti kun kuulevat tämän suusta jotain muuta kuin haluavat kuulla.

Kaikesta kehnoudestaan huolimatta elokuva kuulunee kaikkein fanaattisimpien Gordon‑ ja Combs-fanien kokoelmaan, jos ei muun niin paikoin herkullisen kalkkunaisen dialoginsa ja sekopäisten juonenkäänteidensä ansiosta. Ensimmäisestä esimerkkinä Johnin lausahdus poliisiasemalla epäiltynä ilotytön murhasta: "I didn't kill her, I fucked her!"

Kuriositeettina mainittakoon, että jo pelkästään trailerit Full Moonin kahdesta muusta saman aikakauden "mestariteoksesta", The Creeps (1997) ja Hideous! (1997), ovat paljon viihdyttävämmät kuin tämä elokuva.