Juho Malanin

Black Sun: The Nanking Massacre (1995)

Ohjaaja:

• Mou Tun-fei

elokuva arvostelu

"On aikoja, jolloin minua hävettää kuulua ihmiskuntaan." — Kirk Douglas Stanley Kubrickin mestariteoksessa Kunnian polut (1957)

Taiwanilaissyntyisen elokuvaohjaaja Mou Tun‑fein filmografia ei käsitä monia elokuvia, mutta hänen kunnianhimoinen tavoitteensa – perustella yllä olevan lainauksen karu merkitys ja Alain Resnais'n tavoin näyttää muistamisen tärkeys etenkin niissä historian tapauksissa, joissa ihminen on jälleen kerran antanut eläimen viettiensä voittaa älyn – on ikuistunut elokuviksi, jotka kertovat sen, minkä oli tarkoitus jäädä unohduksiin ja menneeseen.

Vuoden 1988 Men Behind the Sun on kuvaus 2. maailmansodan vaietuimmista tapauksista, miehitetyn Kiinan kansalaisten kärsimistä julmuuksista japanilaisten sotalaboratorioissa, joissa kiinalaiset vangit ikään, sukupuoleen tai terveyteen katsomatta toimivat koe‑eläiminä erilaisissa epäinhimillisissä ja kiduttavissa kokeissa liittyen muun muassa elävän ruumiin käyttäytymiseen ja sietokykyyn erilaisissa ääriolosuhteissa tai erilaisille taudeille altistettuna; kaikki tieteen, tehokkaamman sodankäynnin ja isänmaan nimeen suoritettuina.

Elokuvassa kaikki on kylmää ja jäätävää, ja siis todellista, ja ohjaaja on sanonut tehneensä sen siitä syystä, että muuten tapahtumat olisivat yhä enemmän unohdettuina tänä päivänä, etenkin kun hänen mukaansa japanilaiset eivät puhu tapahtumista uudelle sukupolvelle lainkaan, vaan kaikki tapahtunut yritetään todellakin jättää huomioimatta. Vuoden 1995 Black Sun: The Nanking Massacre jatkaa samaa yhden miehen taistelua ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta.

Black Sun: The Nanking Massacre on nimensäkin mukaisesti kuvaus japanilaisten vuoden 1937 hyökkäyksestä Kiinaan ja Nankingiin, tuolloiseen pääkaupunkiin, jossa tapahtui eräs historian pöyristyttävimmistä verilöylyistä, jollaiseen vain laskelmoiva olento voi pystyä. Japanilaisten miehitettyä Nanking alkoi järjetön kiinalaisten siviilien – naisten, lasten, vanhusten, sairaiden, vammaisten, kaikkien "vihollisen" edustajian – teurastaminen ja tuhoaminen, joka lopetti 300 000 kiinalaisen elämän epäinhimilliseen pelkoon, kauhuun ja kipuun kotikaupungissa.

Japanilaiset kenraalit ja sotilaat (joista osa oli hyvinkin nuoria) testasivat miekkojaan kiinalaisiin, ja eniten ihailtiin sitä, joka leikkasi eniten kauloja yhdessä päivässä tai joka muuten tuhosi eniten ihmisiä. Kiinalaisnaiset toimivat japanilaisten viihdyttäjinä, ja suuri osa heistäkin kuoli ryhmäraiskauksiin tai muuhun väkivaltaan. Tapaus on paljon vähemmän yleisesti tiedossa kuin esimerkiksi Hitlerin teot juutalaisia vastaan, ja syy piilee yllä mainitussa faktassa liittyen vielä elossa olevaan japanilaiseen sukupolveen ja heidän hyväksymiinsä ja rajoittamiinsa periaatteisiin puhua historiasta nuorelle polvelle.

Nankingissa kuitenkin räjähti pimeys ja äärimmäinen pahuus vuonna 1937, eikä mikään estä sellaista tapahtumasta vielä nykyäänkin, koska eihän ihmisluonto ole mihinkään merkittävästi muuttunut, eivätkä sodat ja "isänmaallisuus" ole minnekään hävinneet ihmisten keskuudesta ja kyvyistä elää ja toimia muiden kanssa. Black Sunin tarkoitus on edeltäjänsä tavoin saattaa tehokas ase pahuutta vastaan, muistaminen, ihmisten mieliin ja ymmärrykseen, mutta sekään ei yksin kykene voittamaan halua valita helpompi, viettien ja ahneuden, tie jossa ihmiskunta on merkittävästi kunnostautunut niin kauan kuin kirjoitettu tieto todistaa.

Ranskan uuden aallon mestariteos Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni; Alain Resnais, 1959) alkaa mykistävällä noin 20 minuutin jaksolla, joka leikkaa Hiroshiman pommituksen (jälkeisten) tapahtumien ja sodan jälkeen tapaavien ja rakastuvien japanilaismiehen ja ranskalaisnaisen välillä, jonka jälkeen syvennytään tarkemmin elokuvaan teemaan, joka on muistaminen ja se kuinka pahuus oikeasti lakkaa olemasta jos unohdamme. Mou on, kenties ainoassa länsimaisessa haastattelussaan englantilaiselle Dark Side ‑lehdelle, kertonut kuinka häntä kauhistuttaa se, että kiinalaiset eivät ole saaneet edes nykyiseltä japanilaispolvelta tai ‑hallitukselta minkäänlaista julkilausumaa näistä tapahtumista, ja että elokuva olisi jälleen kerran tehokas väline vaikuttaa ja parantaa.

Black Sun ei onneksi alleviivaa liikaa mitään, vaan pysyy hillitysti uskottavana aiheelleen, ja ainoastaan lopputekstien selostuksen lopetukseksi sijoitettu teksti "Is this JUSTICE?" tuntuu hieman turhalta, kuvat kun ovat kertoneet ja vastanneet jo aivan tarpeeksi olennaiseen. Men Behind the Sunin lopussa on hieman vastaavanlainen kohtaus, jossa Japanin lippu tahriutuu vereen, mutta sekin on jo varteenotettavampi ratkaisu symbolismissaan kuin olennaisen kysymyksen kirjoittaminen, elokuvassa.

Myöskään matalaotsaisesta japanilaisvihasta ja lietsomisesta ei ole kyse, vaan Mou kertoo tosiasiat siten, kuinka ne olisi pitänyt kertoa jo kauan aikaa sitten ja kaikkialla; moderni ja kaupallinen Hongkong-elokuva on paljon arveluttavampi kylvämässään länsimaalaisvihassa, josta ikävimpinä esimerkkeinä ainakin Tsui Harkin Once Upon a Time in China (1991) ja monet muut kungfu‑ ja miekkailuelokuvat niin tunnetuimmilta kuin matalaprofiilisemmiltakin ohjaajilta, vaikka tietysti oman kansansa "hyvyyden" korostaminen elokuvassa pätee yhtä lailla muihinkin maihin ja niiden elokuvatuotantoihin. Mou ei kuitenkaan ole kiinnostunut kaupallisuudesta tai yleisön viihtymisestä, mikä onkin elintärkeän olennaista tällaista(kin) elokuvaa tehtäessä.

Men Behind the Sunin tavoin ohjaaja käyttää paljon faktatekstejä elokuvassaan ja tunnetuimmat japanilaiset kenraalit saavutuksineensa esitetään lyhyin, mutta tehokkain lausein pysäytyskuvien päälle, mikä viimeistään todistaa, että ohjaaja on todellakin perehtynut aiheisiinsa ja tehnyt sen eteen paljon (vaikeaa) tutkimustyötä ja tiedonhakua. Myös aitoa sotakuvastoa, japanilaisten propagandafilmiä ja kentiltä otettuja valokuvia on merkittävästi, mutta erittäin järkevästi ja siten käytettynä, että kuvanlaadun muuttuminen tai kuvan jähmettyminen valokuvaksi tehoaa oikeasti eikä tunnu itsetarkoitukselliselta ja tarpeettomalta. Kerronta on jämäkkää, eikä hitaita tai turhiksi laskettavia kohtauksia ole itse asiaa häiritsemässä. Muutamat kuvakompositiot ovat erittäin harkittuja, ja onneksi tässä tapauksessa voidaan puhua myös oikeasta visuaalisuudesta jos kuvassa on esimerkiksi sinistä, savua tai valoa, joten niiltä osinkin ohjaaja on varteenotettavampi kuin monet muut Hongkong-tekijät, jotka kääntelevät kameraa ja tupruttavat savua usein suhteessa kääntäen verrannollisesti elokuvien vakavuuteen ja asian painavuuteen.

Väkivalta on tässäkin Moun elokuvassa suoraan arkistojen faktoista poimittua, ja ohjaaja on myös sanonut että sekä Men Behind the Sunissa että Black Sunissa pahimmat raakuudet jäivät esittämättä, mikä onkin valmiit elokuvat nähtyään helppo myöntää viisaaksi ja riittäväksi ratkaisuksi. Moun esittämä väkivalta ei mässäile vaan pakottaa ajattelevan olennon kysymään "miksi me?" ja tajuamaan, kuinka kyseisten tekojen luonne on sellainen mitä ei missään tilanteessa voi perustellen oikeuttaa, ja joidenka potentiaalisuus tapahtua ainutlaatuisella älyllä varustettujen eläinten, ihmisten, keskuudessa on juuri niitä asioita, joissa olemme ratkaisevasti epäonnistuneet kautta historian. Pahuuden, koston ja väkivallan vietit ovat helpompia toimintakeinoja kuin äly, jonka käyttö kertoisi myös aina sen, että jokainen muukin lajin edustaja ajattelee ja tuntee helposti niin.

Erityisen ansiokkaaksi Moun elokuvassa lasken pitkän kohtauksen, jossa kaksi japanilaista – toinen korkea-arvoinen kenraali‑ puhuvat miekoista ja sodan oikeutuksesta, ja kuinka Mou aloittaa kohtauksen rauhallisella kokokuvalla huoneesta, jossa miehet ovat suuren pöydän ääripäissä. Mou leikkaa keskustelun alkaessa hieman lähemmäksi, toisen puhujan selän taakse, kunnes alkaa liikuttaa kameraa lähemmäs kumpaakin puhujaa vuorotellen siten ettei liikettä ja leikkauksia edes vältämättä huomaa, koska ne suorastaan vievät puhujien mielten sisälle ja yhteisiin ajatuksiin, ja kaiken sodankäynnin perimmäisen luonteen järjettömyyteen. Myös kohtaus, jossa japanilaiset polttavat sanoinkuvaamattoman määrän kuolleita ihmisiä joenrannalla on havahduttavimpia, kun vallitsevana elementtinä kuvassa on hetken ajan vain oranssi tuli ja valtava pikimusta savumuuri.

Mou on oikeasti lahjakas elokuvantekijä, ja hänen omistautumisensa näille aiheille on kunnioitettavaa ja siten myös kaiken tukemisen arvoista. Black Sunissa olevat virheet eivät ainakaan vähennä elokuvan tärkeyttä, mutta estävät sitä kuitenkin saavuttamasta täydellisemmän dramaattisen tehon ja muodollisen eheyden, ja osa negatiivisista puolista on liiankin helposti huomattavissa, mikä käy ilmi etenkin suurissa massakohtauksissa, joissa tapahtuu paljon ja leikkaus on hätää kärsimässä.

Black Sunissa ei ole päähenkilöä, joka kehittyisi tai jota Mou keskittyisi erityisesti seuraamaan ja hänen vaiheitaan ja valintojaan kuvaamaan. Henkilöt ovat yksittäisiä kiinalaisia, japanilaisia sotilaita tai muutamia länsimaalaisia, ja lähes kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu suurelle massalle ja usein henkilöt ovatkin yhdessä suuressa joukossa, mikä lienee aivan tarkoituksellinenkin valinta useisiin kohtauksiin. Silti esimerkkinä oleva mestariteos Hiroshima mon amour kuvaa kaiken Hiroshimassa tapahtuneen – alkua lukuun ottamatta, mutta myös jo siinä – kahden päähenkilön välityksellä, joiden kehittyessä ja suhteessa näkyy kaikki se, mistä oli kyse Hiroshiman pommituksessa ja kaikissa muissakin sodissa ja ihmisen hyökkäyksissä ihmistä vastaan.

Draama vaatii henkilön, jossa tapahtuu kehitystä ja jonka kautta katsojakin tuntee sen, minkä elokuvantekijä tai kirjoittaja haluaa kertoa ja siis saavuttaa. Hieman "pienempään" ympäristöön sijoittuva Men Behind the Sun on astetta varteenotettavampi tässä asiassa, parhaimpina esimerkkeinä elokuvan mykkä poika ja rajattu määrä kenraaleita ja suuri määrä heidän epätoivoaan loppua kohden, kun Japanin "häviäminen" sodassa paljastuu heillekin. Silti kummassakaan elokuvassa ei ole kunnollista päähenkilöä, ja dokumentaarisuutta vielä korostavat puhujaääni ja kuvan päällä esiintyvät kirjoitetut faktatekstit.

Lukuisissa väenpaljouskohtauksissa, joissa lähes poikkeuksetta kuolee suuri määrä ihmisiä, on myös kiusallisen huonoa leikkausta, joka latistaa elokuvateoksen voimaa ja onnistumista saada katsoja tuntemaan. Ei ole tehokasta näyttää sotilasta joka lähestyy uhriaan, nostaa miekkansa ja tappaa, jonka jälkeen sekunnissa ollaan jo toisessa kohtauksessa; kyseisissä tapauksissa leikkaus mustaankin olisi ollut varteenotettavampi ratkaisu. Elokuvansa itse tuottava Mou joutui kenties leikkaamaan elokuvansa kiireessä, on ajatus jossa haluaisin pysyä, tukenani se kaikki muu (taidokkaampi) kuvasto, joka elokuvassa on.

Moulla on myös kolmas tosielämän tapahtumasta kertova elokuva, Shaw Brothersien tuottama (!) vuoden 1980 Lost Souls, jonka harvinaisuudesta johtuen sitä ei ole moni onnistunut näkemään tai löytämään edes tekstittämättömänä versiona, vaikka se onkin todistetusti ainakin Saksassa ja Hongkongissa julkaistu vhs‑kasetilla 1980‑luvulla. Moun(kin) elokuvia on helppo syyttää sensaationhakuisiksi, väkivaltariistoksi tai muuksi elokuvan alueen roskaksi, mutta jokaisen tuomitsijan tulisi ensin oikeasti katsoa elokuvat puhtaalla ajatuksella ja miettiä, onko tärkeämpää vai tarpeettomampaa tehdä tällaisia elokuvia vai esimerkiksi harmittomia kaupallisia tuotantoja, joissa väkivalta on helposti hyvää ja mukavasti kutkuttaa kun sitä näytetään, usein vielä siten ettei tuota tunnetta tule edes ajatelleeksi. Viihde on yksi keino unohtaa todellisuus ja sukeltaa fantasioihin, ja muutamien välineiden kehittäjät saattaisivatkin nähdessään surra saavutuksiensa nykyistä luonnetta ja universaalia kehityssuuntaa.

Silti eräs välineistä on parhaimmillaan myös tehokas ase ja lääke maailmalle: elävä ääni ja kuva, jotka oikein käytettyinä pyrkivät osoittamaan muun muassa sen, mihin ihmisellä olisi edellytykset ja mikä erottaa meidät muista maailman lajeista.