Jetro Suni

Black Angel Vol. 2 (1999)

Ohjaaja:

• Takashi Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Ishii

Kerrassaan uskomaton jatko‑osa. Tämän myötä Takashi Ishii saa kyllä anteeksi kaikki ensimmäisen mustan enkelin syntinsä. Elokuva näyttää todelliset kyntensä jo heti alussa, kun pahimmasta heroiini-addiktioistaan eroon päässyt, mutta edelleen alkoholisoitunut alkuperäinen Black Angel, Mayo (Yuki Amami), kävelee määrätietoisesti pitkin Tokion neonvalo-katuja seuraten ilotaloon matkalla olevaa lihavaa yakuza-johtajaa, joka leppoisasti keskustelee henkivartijoidensa kanssa siitä kuinka hauska huoria on paloitella.

Ensimmäisen osan paikoillaan polkevasta draamasta ja yleisestä tylsistelystä on päästy irti kertaheitolla, ja palattu takaisin Gonin-tasoiseen kerrontaan ja tunnelman luontiin. Tunnelma on todellakin ainutlaatuinen alusta loppuun, äänimaailma, musiikinkäyttö, samoin kuin kuvakulmat ja värivalinnat, ovat kaikki viimeistä piirtoa myöten viimeistelty. Äänimaailman mestarillinen käyttö tulee esiin jo heti alun parkkihalli-kohtauksessa – eri henkilöiden askelten ja huutojen kaiut, saappaiden narina vasten märkää betonia, rullaluistinten kolske, välillä uhkaava hiljaisuus – Ishiin luoma maailma todella imaisee katsojan mukaansa.

Ykkösosan klaustrofobisista tiloistakin on päästy eroon, ja maisemien laajempi esiintuonti luo elokuvaan reilusti lisää uskottavuutta. Jokainen elokuvan otos on oma taideteoksensa, esineiden asetteluun, kuvakulmiin ja valaistukseen on selvästi käytetty aivan tuhottomasti aikaa. Mitä itse ohjaukseen tulee, lopun hempeilyt osoittavat että Ishii kykenee vaivatta Wong Kar‑wai ‑tasoiseen draamaohjaukseen, kun taas julmemmissa raiskaus ja verenlennätys kohtauksissa päästään helposti samalle raakuusasteelle Takashi Miiken kanssa. Julmuuksia Ishii kuitenkin käsittelee selvästi vakavammin, sortumatta miikemäisiin ylilyönteihin.

Elokuvan tapahtumat keskittyvät lähinnä yakuzojen sisäisiin välienselvittelyihin Mayon, palkkatappajan roolissa, puuttuessa asioihin. Saattaa kuulostaa ehkä tylsältä ja mielikuvituksettomalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Draamahtavissa osuuksissa, joita on nyt huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisessä Black Angelissa, ei ole tietoakaan ensimmäisen osan pitkäveteisyydestä. Samoin toimintaan on saatu takaisin kaikki se Ishiin potentiaali, joka ensimmäisestä osasta jostain syystä puuttui. Vaikka elokuva kestää noin kaksi tuntia, aika tuntuu puolet lyhyemmältä, eikä elokuvan haluaisi loppuvan. Tämä on yksi niistä harvoista elokuvista, jonka olisin voinut mielelläni katsoa saman tien uudelleen. Ishii on ylittänyt itsensä jälleen kerran, ja todistaa taas kiistatta kuuluvansa Japanin parhaiden ohjaajien joukkoon.