Mikko Koivisto

Gonin (1995)

Ohjaaja:

• Takashi Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Ishii

Usein Takashi Ishiin parhaaksi elokuvaksi tituleerattu Gonin on ohjaajansa epätavanomaisimpia elokuvia. Eroottisten sarjakuvien, pink-elokuvien käsikirjoitusten ja itse ohjattujen seksuaaliväritteisten trillierien johdosta Ishiillä on syystäkin hieman pervon miehen maine. Ishiin ura on kulkenut Angel Guts ‑mangoista uuden sukupolven Flower and Snake -S&M-elokuviin. Eksploitatiivisuudestaan huolimatta useimmat hänen töistään sisältävät vahvoja tai ainakin erityisen merkittäviä naishahmoja. Vuoden 1995 Gonin on tässä joukossa outolintu: yakuza-elokuva, jossa ei ole lainkaan seksiä tai merkittäviä naisrooleja. Tarinan intohimojännitteet ovat nekin pääosin miesten välisiä ja peittelemättömän homoseksuaalisia. Elokuvan kuvallinen tyylikkyys on ominaista Ishiiä, mutta jälleen painopiste on hieman heilahtanut verrattuna ohjaajan muihin töihin.

Valtaosa Ishiin tuotannosta edustaa selkeää neo‑noiria. Sade, neonvalot, varjot ja kohtalokkaat naiset ovat lähes jokaisessa Ishiin elokuvassa ja käsikirjoituksessa toistuvia elementtejä. Kaikki niistä löytyvät myös Goninista, mutta tällä kertaa tunnelmointi ja surrealismi ovat tehneet tilaa rajuotteiselle realismille. Gonin on Ishiin ohjaama Kinji Fukasaku ‑elokuva, jonka väkivaltaestetiikka on velkaa Takeshi Kitanolle. Viimeksi mainittu nähdään itsekin Goninissa ensimmäisessä roolissaan sitten puolet hänen kasvoistaan halvannuttaneen moottoripyöräonnettomuuden.

Osittain sattumankin kautta yhteen päätyneiden viiden miehen suorittamasta epäonnisesta ryöstökeikasta ja sen jälkipyykeistä kertova Gonin on tarinaltaan melko yksinkertainen. Perinteisistä heist-elokuvista Gonin eroaa kuitenkin maanläheisyydellään: yakuzojen kassakaappi tyhjennetään huteran suunnitelman turvin ja tyystin ilman minkäänlaista nokkeluutta. Seuraukset ovat sen mukaiset rahojensa katoamisesta masentuneen yakuza-pomon lähettäessä kaksi homoseksuaalia ammattitappajaa (Kitano ja Kazuya Kimura) syyllisten perään. Ohjaajan suosiman yakuza-realismin mukaisesti lähes jokainen yhteenotto päätyy yhden tai useamman päähenkilön välittömään kuolemaan.

Goninin rajuus toimii muutamaan otteeseen elokuvaa itseään vastaan. Väkivallan tylyys on vain tervetullutta, mutta henkilögallerian puolella taiteillaan yliampumisen rajoilla. Masahiro Motokin esittämä umpihullu homo Mitsuya, useissa Ishiin elokuvissa esiintyvän Naoto Takenakan psykoottinen bisnesmies Ogiwara, sekä tietysti jatkuvasti ihmisiä tappava ja pieksevä Kyoyoa (Kitano) muodostavat hieman teennäisen rankan kokonaisuuden, varsinkin kun elokuvan muutkaan hahmot eivät ole tasapainoisimmasta päästä. Synkkyydelle on tosin syynsäkin: Goninin kuvaamana kuplatalouden puhkeamisen jälkeisenä aikana mielialat japanilaisten yrittäjien ja työläisten keskuudessa eivät olleet erityisen korkealla. Ishiin hahmokatras on kokoelma 1990‑luvun japanilaista pessimismiä.

109 minuuttisen teatterileikkauksen ohella Goninia on levitetty 12 minuuttia pidempänä ohjaajan versiona. Kokonaisuus on laadullisesti samaa tasoa teatteriversion kanssa, sillä lisäykset repivät elokuvaa vastakkaisiin suuntiin. Ennen ryöstökeikkaa tapahtuva Motokin ja nuoren ammattitappajan kohtaaminen tanssilattialla jää jatkon osalta hyödyntämättömäksi mahdollisuudeksi, tarjoillen pelkästään yhden homoeroottisen tanssinumeron. Takenakan psykoilua on niin ikään luvassa lisää, rankistaen elokuvaa entisestään. Jälkeenjääneen Jimmyn (Kippei Shiina) ja thaiprostituoitu Namin (Megumi Yokoyama) pakomatkaa seuraavat uudet osuudet sen sijaan ovat onnistuneita ja tuovat tarinaan lisää emotionaalista syvyyttä.

1990‑luvun uuden aallon yakuza-elokuvien joukossa Gonin kuuluu hieman väkinäisestä raskaudestaan huolimatta lajityyppinsä parempaan laitaan, ja on ennen kaikkea tyylipuhdas äijäelokuva. Ishiin ohjasi elokuvalle seuraavana vuonna laadukkaan jatko-osan Gonin 2, joka kuitenkin poikkesi edeltäjästään paitsi naisvetoisuudellaan, myös vaihtamalla alkuperäisen Goninin realismin Ishiille ominaisempaan noir-tyylittelyyn.