Teijo Haavisto

La casa nel tempo (The House of Clocks, 1989)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Yleinen mielipide tuntuu olevan sen väitteen takana, että kaikki Lucio Fulcin vuoden 1982 jälkeen ohjaamat elokuvat ovat täyttä roskaa. Myönnettäköönkin että vaikka miehen paluu veriseen kauhuun 80‑luvun loppupuolella ei ole tarjonnut mitään unohdettuja klassikoita, ovat nämä elokuvat kuitenkin paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa kuin Fulcin kultakautensa jälkeen tekemät, sekalaisia genrejä edustavat katastrofit Conquestin (1983) tai The Devil's Honeyn (1986) tapaan. Osasyyllinen myöhäistuotannon epätasaisuuteen on varmasti myös siinä, että suuri osa näistä teoksista on suoraan Italian televisiolle tehtyjä, mikä on rajoittanut pienen budjetin muodossa Fulcin hurjimpien visioiden kunnollista toteutumista.

Turhan hitaasti käynnistyvässä The House Of Clocksissa seurataan kahden nuoren miehen ja yhden naisen suunnitelmaa murtautua kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan kartanoon arvotavaroita varastamaan. Täynnä eri kokoisia ‑ja näköisiä kelloja olevassa kartanossa ei kuitenkaan ole kaikki kohdallaan, sitä isännöivä vanha pariskunta kun säilyttää kellarissa mätäneviä ruumiita, joita nämä myös melko inhottavissa kohtauksissa ehostavat. Kun nuoret vihdoinkin saadaan katsojaa tylsistyttävien loputtomien keskustelujaksojen jälkeen paikalle, menee itse ryöstöyritys pahasti metsään ja nuoret päätyvät ampumaan sekä vanhan pariskunnan että näiden kasvoistaan epämuodostuneen talonmiehen. Hämmästyttävän typeränä ja epäloogisena ideana ryöstäjät myös päättävät yöpyä kyseisessä talossa, vaikka ovat juuri tappaneet kaikki sen asukkaat ja pakanneet kaikki kallisarvoisimmat tavarat säkkeihin. Yöllä kaikki talon kellot alkavat kulkemaan taaksepäin, jolloin aika ilmeisesti vääristyy ja jo kerran kuolleet ihmiset palaavat takaisin verisinä aaveina. Miksi näin tapahtuu, jäi minulle hieman epäselväksi, koska katsottavana oli italiankielinen kasetti vailla minkäänlaisia tekstityksiä.

Joka tapauksessa tuon kellojen siirtymisen jälkeen melko tavanomaisena jännärinä kulkenut elokuva vaihtaa yhtäkkiä genreä ja saa täysin uutta potkua Fulcin kuvatessa pimeää taloa outoja värivaloja sekä vääristyneitä kuvakulmia käyttäen. Kameran kiertäessä yläkerran pimeillä käytävillä samalla kun ääniraidalta kuuluu hermostuttava kellojen raksutus, on elokuva todella nousemassa kummitustaloelokuvien kärkisarjaan. Myös itse aaveiden ilmestymiset on toteutettu erittäin hyvin ja elokuva tuokin ajoittain mieleen Stanley Kubrickin mestarillisen The Shiningin, jota Fulci lainaili erittäin onnistuneesti jo The House By The Cemeteryssa. Valitettavasti tämän huikean jakson jälkeen alkaa elokuva hiljalleen menettää tehoaan ja suistua kohti keskinkertaisuutta, kun kuolleiden kosto ei millään ota toteutuakseen, vaan tapahtumat rajoittuvat pelkkiin päähenkilöiden yrityksiin paeta talosta. Pahasti kalkkunasarjaan lipsutaan pitkitetyssä kohtauksessa, jossa maasta esiin työntyvät zombien kädet tarttuvat toisen miehen nilkoista kiinni, eikä tämä saa itseään revittyä irti edes kaverin avustuksella. Loppuratkaisu on Fulcin myöhäistöille tyypilliseen tapaan nolon vaatimaton ja lopettaa elokuvan kuin seinään.

Muutenkin elokuvaa vaivaa tietynlainen keskeneräisyys, joka on selvästi nähtävillä myös Aenigmassa ja Voices From Beyondissa; potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta epätasainen toteutus raahaa elokuvaa kohti harmaata keskinkertaisuutta. The House Of Clocks on kuitenkin ohjaajan uraa seuraaville varsin mielenkiintoista nähtävää ja osoittaa myös sen, että Fulci saa elokuvansa toimimaan myös ilman äärimmäistä väkivaltaa, jota tosin sitäkin on tarjolla muutamassa erittäin ilkeässä kohtauksessa.