Teijo Haavisto

Voci dal profondo (Voices from Beyond, 1994)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Kylmäsydäminen monimiljonääri Giorgio kuolee oudoissa olosuhteissa ja ainoa asia mikä tämän sukulaisia tuntuu kiinnostavan, on perittävä omaisuus. Miehen henki ei kuitenkaan ole kuollut vaan on vankina arkkuun laitetussa ruumiissa ja haluaa palavasti tietää kuolemansa syyn, ennen kuin siirtyy lopullisesti tuonpuoleiseen. Koska ainoa aidosti sureva ihminen on tytär Rosy, Giorgion henki näyttäytyy tälle vaatien kuolemansa selvittämistä. Aikaa on vähänlaisesti, sillä ruumiin mädätessä arkussa Giorgion voimat kommunikoida elävien kanssa vähenevät ja kaikki sukulaiset tuntuvat olevan potentiaalisia murhaajia.

Lucio Fulcin ura lähti alamäkeen 80‑luvun alun jälkeen miehen yrittäessä laajentaa reviiriään kauhun ulkopuolelle, eikä paluuta kunnian päiviin koskaan tullut. Fulcin myöhäistuotannosta Italian televisiolle ohjattu Voices from Beyond edustaa kuitenkin parempaa puolta, sillä elokuvan katselee vaivattomasti läpi ja juoni toimii varsin hyvin. Asetelmasta tosin olisi voinut ottaa enemmänkin irti, sillä muutamista yliluonnollisista elementeistä huolimatta elokuva etenee enemmän kevyen trillerin kuin kauhun hengessä Rosyn kuulustellessa isänsä tuttavia. Rikkaan miehen sukulaisten totaalinen julmuus ja oman edun tavoittelu on kuitenkin viihdyttävää seurattavaa ja ikään kuin vanhojen aikojen kunniaksi Fulci on laittanut mukaan myös joitain näyttäviä painajaiskohtauksia, joissa mm. puhkotaan lautasella tarjoiltuja silmämunia ja joudutaan zombieiden hyökkäyksen kohteeksi hienon surrealistisessa kohtauksessa, joka tuo mieleen ohjaajan päätyönä monesti pidetyn The Beyondin (1981).

Ilmeisesti Italian televisio on harvinaisen salliva, sillä heti elokuvan prologissa nähdään erittäin sadistinen kohtaus, jossa mies puukottaa pikkupoikaa mahaan oikein urakalla veren roiskuessa ja pojan itkiessä hädissään. Tämä kohtaus olikin sitten liikaa brittisensoreille, jotka poistivat koko kohtauksen elokuvasta ja lyhensivät lisäksi myös silmien puhkomista sekä kohtausta, jossa kuolemansairas Giorgio oksentaa verta sairaalassa. Valitettavasti elokuva muuttuu yhä tavanomaisemmaksi edetessään, eikä hienoja painajaisia tai väkivallan tekoja enää suuremmin nähdä. Lopullisesti elokuvan mitäänsanomattomien luokkaan pudottaa kuitenkin vasta loppuratkaisu, joka on monista muista Fulcin myöhäiskauden töistä tuttuun tapaan täysin mitätön ja lässäyttää muuten vielä kohtuullisesti edenneen elokuvan ikävästi. Lisäksi Rosyn näkemät unet joissa tämä kävelee isänsä haamun kanssa vihreillä niityillä auringon paistaessa näyttävät, että Fulci on paljon enemmän kotonaan ihmisten julmuutta kuin onnellista yhteiseloa kuvatessaan.