Jari Mustonen

Le notti erotiche dei morti viventi (Erotic Nights of the Living Dead, 1980)

Ohjaaja:

• Joe D'Amato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe D'Amato

George A. Romeron maineikkaan Dawn of the Deadin jäljessä syntyi Italiassa voimakas zombie-elokuvien buumi. Raha houkutteli aiheen pariin mm. tuottaja Fabrizio De Angelisin, joka palkkasi ohjaajakseen Lucio Fulcin. Markkinoille tuotettiin nopeaan tahtiin Zombie Flesh Eaters (1979), jonka myötä paitsi Angelis itse vuoli rahaa, lähti Fulcin ura uuteen nousuun. Parasta aikaansa elävä italialainen kauhuteollisuus tarttuikin nopeasti aiheeseen ja markkinoille ilmestyi joukko zombie-halpiksia, joista yksi mielenkiintoisimmista on törkyherra Joe D'Amaton pehmopornoa ja kauhua yhdistelevä Erotic Nights of the Living Dead.

Tiimiinsä D'Amato sai koko hiljalleen vakiintuneen vakiokalustonsa aina tähteään Laura Gemseriä myöten. George Eastman otti kontolleen käsikirjoituksen työstämisen ja musiikin tekijäksi palkattiin Marcello Giombini. Tiimin lopputuloksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta mitä mieltä ollaankaan, on Erotic Nights of the Living Dead ainut laatuaan.

Juoni on yksinkertainen: amerikkalainen liikemies John Wilson (Mark Shannon) on ostanut itselleen saaren, jonka aikoo muuttaa turistirysäksi. Hän tapaa paikallisen purjehtijan Larry O'Haran (George Eastman) ja palkkaa hänet viemään itsensä, sekä vast'ikään löytämänsä tyttöystävänsä, Fionan (Dirce Funari) kyseiselle "kissasaarelle". Huhutaan, että saari on kirottu ja kerrotaan kokonaisen kalastajaheimon kuolleen maanjäristystä seuranneen taudin vaikutuksesta. Paikan päältä löytyy kuitenkin kaksi selviytyjää, vanha papparainen ja hänen seksikäs lapsenlapsensa Luna (Laura Gemser). Seuraa naimista, joka muuttuu hiljalleen kauhuksi, ja kauhu hulluudeksi, saaren kirouksen käydessä hetki hetkeltä toteen.

Käsikirjoituksesta viis, koska juoni ei ole missään vaiheessa ollut D'Amaton elokuvien idea. D'Amato liikkuu nimittäin joka tapauksessa hyvän maun tuolla puolen. Riittää kunhan tarina etenee jotenkin uskottavasti niin että mukaan saadaan ympättyä sekä panemista että gorea. Ja jos gorea on vähän, on panemista oltava paljon. Osa elokuvan taiasta lepääkin erotiikan ja musiikin kohtaamisessa, mikä tulee parhaiten esille, kun Marcello Giombinin kaunis ja tarttuva sävelmä säestää samppanjapullon korkin avaamista alapäällä. Oikeastaan koko ensimmäinen tunti kulutetaan matkaamiseen, jonka aikana naiskennellaan ja välillä rupatellaan, ja taas naiskennellaan (70‑lukua rennoimmillaan). Ja kun päästään vihdoin perille, pannaan taas, kunnes elokuvan kulminaatiopisteessä, kauniissa yössä, kaunista Lunaa pannessaan, huomaa Larry tuijottavansa saaren hämärässä kyhjöttäviä zombieita.

Teknisesti elokuva on D'Amatoa. Kuvaus on kaunista, vaikkakin koska kyseinen saksalainen hardcore-versio on koostettu kahdesta eri printistä, vaihtelee kuvanlaatu aina kun päästään sukupuolielimiin. Kuitenkin toisin kuin D'Amaton pahamaineisessa Porno Holocaustissa (1981), ei Erotic Nights of the Living Deadissä näytetä varsinaisia yhdyntöjä, mikä toimii elokuvan eduksi. Goren puolelta elokuva saattaa olla joillekin pettymys, koska vaikka efektit ovat genren mittakaavassa ihan päteviä, ei niitä ole montaa. Toinen mahdollinen ongelma on elokuvan liiallinen pituus, joka tekee alkupuolesta turhankin raskaan. Erotic Nights of the Living Deadin katsominen vaatiikin oikean asenteen sekä mukavan joutilaan hetken. Parhaiten sen katsoo ajan kuvauksena ja erään elokuvahistorian vaiheen ilmiönä kuin yksittäisenä tekeleenä. Loppua kohden tarina kuitenkin tiivistyy ja vihdoin zombieiden ilmestyessä kuviin saa kerronta roimasti uutta vauhtia ja tunnelma muuntuu kiehtovan hypnoottiseksi, ellei jopa rituaaliseksi, Giombinin musiikin saavuttaessa jälleen koko loistonsa elokuvan hulvattomassa lopetuksessa.