Ilja Rautsi

Televisio tekee murron (1967)

Ohjaaja:

• Pekka Holopainen
• Leo Matis
• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pekka Holopainen, Leo Matis, Hannu Karpo

Vanhinta Karpoa edustaa Yleisradiolle tehty, Usko Santavuoren "tosi-radio" ‑ohjelmasta Radio tekee murron (1950) nimensä poimiva, tv‑ajan tutkivan journalismin edelläkävijä Televisio tekee murron. Ajan henkeä kuvastavassa 10 minuutin kokeellisessa pläjäyksessä Karpo ja Pekka Holopainen tekevät filmikameran edessä murron vaasalaiseen korukauppaan kolmelta aamuyöllä demonstroidakseen miten helppoa rikollisilla on.

Kertojanäänenä ei vielä toimi Karpo itse, vaan huolestuneen kuuloinen Leo Matis selostaa keikan yksityiskohdat. Taustalta kuuluu Karpon ja Holopaisen hätäisiä huudahduksia.

Karpo moukaroi ikkunan nuuskaksi ja suorin ottein kahmii korut mukaansa. Mielettömille kierroksille meininki yltyy poliisin saapuessa paikalle. "Konnat" kaahaavat karkuun kytät kannoillaan ja Matis hajoaa roolistaan ulos: "Voi jumalauta nyt ne ajoivat Sokoksen ikkunaan!" Tästä on tuttu ja turvallinen televisioetiketti kaukana.

Kamera tallentaa vielä keikan jälkeen salaa poliisin tutkintaa korkean paikan turvin. Lopuksi haastatellaan paikalla olleita poliiseja, jotka asiallisina vastaavat kysymyksiin helsinkiläisten autojen epäilyttävyydestä Vaasan kaduilla. Gonzo-journalistinen lyhäritapaus edustaa suoremman toiminnan Karpoa, joka asettaa itsensä yhtä lailla peliin, mutta vielä uhkarohkeammin.

Ilja Rautsi

Ansatie (1983)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

"Juopon elämässä itku ja nauru ovat kuin sisko ja veli", ilmoittaa Karpo näytettyään materiaalia, jossa yrittää aggressiivisesti suostutella railakkaassa nousuhumalassa sönköttävää viiksivallua taluttamaan pyöränsä kotiin. Neropatti lähtee ajelemaan Karpon huudellessa "varokaa!" ja tuupertuu pyöränsä alle keskelle soratietä, jääden maahan sopertamaan. Kamera zoomaa ihmisen alennustilaan, ja olemme kaiketi askeleen lähempänä... jotakin.

Kansa asettaa paineet rattijuoppouden pysäyttämisestä oman vastuun sijasta poliisin niskoille. Karpo testaa, miten poliisi voi vaikuttaa järjestämällä juopporatsian Ansatien varrelle. Luvassa on tiukat 10 minuuttia törppöjen tenttausta. Kannattiko sitä nyt juoda? Onko pakko ajaa? Mitä otit? Miksi? Miksi? Miksi?

"Yllättäen" juopuneella osuudella kuskeista ei ole mitään järkevää syytä tarjottavana käytökseensä, mistä voi kunnon kansalainen kokea asiaan kuuluvaa shokeeraantumista ja lisäefektinä pudistella päätään mutisten paheksuvasti maailman menon suunnasta ja vanhoista hyvistä ajoista. Että mikä siinä on kun pitää juoda?

Vastausta ei ole luvassa, koska sitä ei edes etsitä. Hyökkäävän kaksinaismoralistisena friikkisirkuseksploitaationa Ansatie ajaa kyllä asiansa.

Ilja Rautsi

Pokan Alman itsenäisyysjuhlat (1986)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Keskellä Lapin laajaa ei‑mitään löytyy Pokka. Kohtalokkaan klassisen musiikin säestämänä Karpo kertoo vaihtoehtoisista itsenäisyysjuhlista. Paikallismatriarkka Alman bileet eroavat Linnan vastaavista ainakin siinä mielessä, että vain toisissa on erillinen lappu joka kieltää "nurkkiin kuseksimisen".

Juhliin ei myöskään hyväksytä kenenkään paikallisen persettä, vaan heidän toivotaan kasvattavan niihin sieniä. Kommentti on suoraan Alman suusta ja 25 minuutin ohjelma on oikeastaan hyväntuulinen henkilökuva omilla ehdoillaan elävästä tiukasta tädistä.

Hykerrellen maailmaa solvaava Alma astui 16‑vuotiaana viisikymppisen miehen kanssa 40‑vuotiseen avioon. 16‑tuntisia työpäiviä ruokalassaan vetävä matami majoittaa juhlien aikaan majaansa massiivisen joukon, joiden kansanmusisointeja Karpo riemastuneena tallentaa.

Pokan Alma on hieman epätyypillisempää Karpoa, sillä hän antaa kohteidensa vain olla ja elää kyselemättä sen kummemmin heidän omituisuuksiensa perään. Iso osa on omistettu usein itsestään kolmannessa persoonassa puhuvan Alman haastattelulle, jossa kansan ääni nostaa taas päätään herroihin luottamattomuuden muodossa. Järjestyksen pidossa ykkösapu ei ole poliisi, vaan iso pyssy.

Maalaisjärkimietteitä tulee myös rahan perässä juoksemisesta ja porojen e‑pillereistä. Viihde-elämys riippuu pitkälti siitä, paljonko lappalaistöksäytyksistä saa irti. Ohjelma on lähinnä tuttavallisen mukavaa turinaa, josta puuttuu karpomainen absurdi konflikti ja ongelmien räikeä yksinkertaistaminen.

Ilja Rautsi

Ryysyranta (Ei vettä ryysyrantaa kalliimpaa, 1986)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Romunkerääjien sielunelämää ruotiva Ryysyranta käynnistyy nimikkokappaleensa railakkaalla raikunalla kameran kulkiessa Suomen teitä pitkin. Iloinen tunnelma muuttuu kuitenkin vehreitä maisemia Rovaniemeltä Tampereelle riivaavien loputtomien metalliromukasojen myötä rienaavaksi. Maamme armahin Suomen maa paljastuu teollisuuden kaatopaikaksi ja 23‑minuuttinen spektaakkeli kasvaa eeppisen musiikin pauhatessa modernin maailman sielunmessuksi, jossa myhäilevät tyhjäpäät virnuilevat keskellä ruosteisia hylkyjään, päivitellen elämää jota eivät enää ymmärrä.

Karpo kiertää halki tienpientareiden romukauppojen ja tuomitsee kohteensa lähes pilkallisesti, runollisen juhlavalla kertojanäänellään julistaen. Mitä tämä romu tuo? Antaako se tarkoituksen elämälle? "Pahan päivän varalle" loputtomia roskakasoja haalivat, ujosti virnuilevat takatukkajoosepit tiirailevat silmiään siristellen ja yrittävät välttyä vastaamiselta vaikkapa riemastuen lähipuissa loikkivasta oravasta. Ihmiskontakti on asian ytimessä, toteaa yksinäinen mies keskellä ruosteista aarrelaariaan. Karpo ei anna armoa, vaan zoomaa oman katseensa suoraan elämäntaiteilijoiden ytimeen. Partasankarin tunkeilevaan tiedusteluun yhteiskunnan pilkkaamisesta kuitenkin tokaistaan vain vastakysymys: mikä se yhteiskunta on? Erään romua palvovan talo on yritetty polttaa (koska metallisaaste ei ole myöskään mikään silmänilo) ja dokumenttikatsaus muuttuu sketsiviihteeksi:

– "Syttyikö eteinen yöllä?"
– "En tiedä kun nukkumassa oltiin."

Vaan Karpo ei mieti, hän kysyy, toteaa ja määrittelee. Vastaukseksi Ryysyrannan valtiaiden pakkomielteeseen Karpo tarjoaa omistushalun ohella maalaisten tippumisen nyky-yhteiskunnan futuristisilta kärryiltä. Teorian esittää Tampereen yliopiston sosiologian dosentti Matti Parjanen. Parjanen havainnollistaa agraariyhteiskunnasta avaruusaikaan siirtymisen aiheuttamaa hämmennystä perussuomalaisessa esimerkillä "neekereitä ilmestyi Mannerheimintielle", ja jatkaa myöhemmin romuestetiikasta toteamalla roskaksi muuttuneiden autojen olevan epäilemättä erittäin kaunis näky "Punkaharjulle muuttaneelle busmannille". Romut jäävät tienpientareelle ruostumaan, nukkavierujen omistajiensa ohella.

Ilja Rautsi

Kylähullut: Öljysheikki (1997)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Ei niinkään syväsukellus kuin pikakastautuminen supisuomalaiseen kylähulluuteen. Kotikutoinen öljynjalostaja Tauno Kuosmanen hämmensi kansaa Nilsiällä 80‑luvulla julistautumalla öljysheikiksi. Kuosmanen paitsi kauppasi Man‑Oil-brändiään, myös esiintyi sadoille ihmisille valkoisessa sheikinasussaan kuin mikäkin maailmantähti.

Vartin ohjelma koostuu vuoden 1986 ja kymmenen vuotta myöhemmin kuvatuista osuuksista. Aurinkolasit päässä leppoisasti turiseva savolaistunut hämäläisveijari Kuosmanen pääsee muun muassa tuomaan vaimolleen kukkia ja jöpöttämään kameran edessä, hourien suudelmien välissä uusien vaimojen hankkimisesta.

Lupsakka Kuosmanen on tyypillinen ympäripyöreä vanhan kansan mitä sylki suuhun tuo ‑jaarittelija, jonka jutun juoksua ei estä ainakaan todellisuus. Öljynjalostuksen salaisuus ja ammattitaito on kuulemma siinä, että "ei saa tapahtua erehdystä". Erehdys nyt kuitenkin pääsi sattumaan Kuosmasen kilahtaessa siinä määrin, että alkoi kaupitella jäteöljystä jalostettua litkuaan lääkkeenä – saaden ihmisten vihat niskoilleen.

Tätä hullun humpsahdusta kansansuosikkikuriositeetista köyhäksi kahjoksi Karpo kuvaa lämminhenkisen huvittuneesti, lahjoittaen jopa lopussa Kuosmaselle uuden sheikin takin ja päähineen, sekä 100 dollarin setelistä tehdyn solmiorusetin. Ivaa voi nähdä hitusen verran materiaalissa, jossa sheikki kävelee tönöstään 10 metriä viereiseen majaan ja ruudulla seisoo keltaisen jämptillä karpofontilla: "Työmatka kotoa tehtaalle".

Tuoreemmassa osiossa nilsiäläisen nypertäjän entinen lääkepaja tarjoaa taas kaunista kielellistä itseilmaisua: "Many other diseases welcome". Öljysheikin arvonimen oman tarinansa mukaan 5000 markalla Mauno Koivistolta ostaneella Kuosmasella menee jälleen omien sanojensa mukaan kuitenkin niin hyvin, että hän voisi vaimoineen työllistää 200 000 henkilöä. Karpo puolestaan käy kysymässä Kansanrunousarkiston johtaja Pekka Laaksoselta: "miten kylähulluihin tulisi suhtautua?"

Kuosmanen itse näyttää vastaavan "optimistisesti". Vaikka pääkonttorin edessä on firman nimeä kantava hautakivi, suunnittelee virallinen öljysheikki jo uusia halleja sekä toimitiloja viereiseen metsään viittilöiden.

Ilja Rautsi

Punainen tori (1995)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Kaduillamme myydään viinaa ja tupakkaa! Laittomasti! Pääkaupungissa! Alkukuvassa Hietaniemen torilla on kuulemma 77 ihmistä – joista 66 on venäläisiä viinakauppiaita. Yritteliäimmät osoittelevat pullojaan toiveikkaasti kameraan. Litra vodkaa irtoaa 50 mummon markalla. Onko koko Suomen kansa köyhiä juoppoja? Vai ovatko ne 11 ihmistä vain kovin persoja viinalle?

Kauppiaat kittaavat välillä omia varastojaan. Menoa päivittelevä Karpo heittää ilmaan viittauksen Jörn Donnerin klassikosta Perkele! Kuvia Suomesta (1971), joka onkin ihan pätevä referenssi näiden kahden maailman kohtaamiselle. Muutama paikalle eksynyt ohikulkija osoittaa hyvää makua ja juo rehellistä valtion kossua, vedoten ryssälitkun sokeuttaviin ainesosiin. Öykkäri valittaa poliisin tehottomuutta. Pälvikaljupummi retkottaa taju kankaalla kivetyksellä otsa verta valuen. Venäläiset tulee ja ostaa meidän moottorisahat. Elämmekö lopun aikoja?

Siltä kovin vaikuttaa, kun lapsetkin diilaavat deekuille dokuaineksia. Ja ostavat omiaan. Poliisiylijohtaja Olli Urponen edustaa viranomaisia ja selittää avoimen laittoman torikaupan olevan parempi vaihtoehto kuin katukongeissa tapahtuva salakauppa. Elä ja anna saastan elää.

Ja nehän tekevät niin: lopuksi Karpo nimittäin lupaa tutustuttaa meidät seuraavalla viikolla lähemmin verorahoillamme Suomessa elosteleviin venäläisiin viinakauppiaisiin. Sääli että se jää nyt näkemättä.

Ilja Rautsi

Kirkkoherra Määtän kiirastuli (1999)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Aapelin novellilta kuulostavalla nimellä varustettu 13‑minuuttinen ohjelma lähtee liikkeelle tutun Karpolla on asiaa ‑kaavan mukaan: kirjeen muodossa lähetetty hädänhuuto kansalaiselta tuo Karpon paikalle.

Raahelainen kirkkoherra Veikko Määttä napsahti Ruotsin puolella asuvalle naapurilleen kolmen vuoden vihanpidon jälkeen videokameran edessä, saarnaten vakaumuksensa voimalla miestä homoksi. Avunpyynnön lähettäneet naapurit eivät kuitenkaan suostu kameran eteen Karpon todettua aikovansa kuulla myös Määtän näkemyksen asiasta.

Onneksi Määtällä on oma videoarkistonsa, jossa naapurit koikkelehtivat röyhkeinä aitansa takana huudelleen herraa huoranpenikaksi. Myös osuus "Naapuritervehdys kirkkoherran vaimolle puusta käsin keskiyön auringon valossa" on juuri sitä mitä sanotaan – tervehdys koostuu pelkästä huora-huutelun loputtomasta toistosta. Kun poliisit saapuvat paikalle alkaa lentää kiviä ja hevosen paskaa.

Karpo on jälleen osunut ihmisluonnon kultasuoneen: vuosikausia kiusattu kirkkoherra napsahtaa vihdoin yhden kerran ja vääryyttä mielestään kokenut ökyperhe naapurissa hautaa sotakirveellä ainoastaan suhteellisuudentajunsa valittamalla aiheesta julkisesti. Kun paljastuu, että naapurisodan kiemuroista on jo tehty Ruotsin puolella oma puolituntisensa, ei voi muuta tehdä kuin passittaa pääkoppansa pöpelikköön ihmisen pökerryttävän mielenvikaisuuden edessä.

Yhteiskuntaan päästään käsiksi kun käy ilmi sekoperheen riehuneen jo vuosikausia paikallisten parissa, viranomaisten saamatta kahjoja kuriin räikeistä väkivaltaisuuksista huolimatta. Viisi perhettä on onnistuttu ajamaan pois yrityksissä kiristää kunnalta rahaa tontista. Näytön perusteella naapurikyräilyn maailmanmestaruutta tavoittelevan perheen sinnikkään rivo umpihulluus saa vapaasti kukkia lepsussa ruotsalaisessa oikeusvaltiossa ja on jälleen aika tuomita byrokratian pahantahtoinen tehottomuus.

Hieman huvittavasti viimeiset sanat kuitenkin vetoavat anteeksiannon puolesta, kun on ensin ihmetelty päät puhki miten yhteiskunta voi antaa tällaisten mätäpaiseiden muhia omissa mehuissaan. Vimmaisuudessaan tolkutonta kuvamateriaalia naapurin perheestä nähdään ikävä kyllä vain lyhyissä välähdyksissä, mutta jo nämä pienet viipaleet ovat omiaan aiheuttamaan epäilyksiä todellisuuden luonteesta sellaisena kuin sen on tottunut kokemaan. Pitempäänkin olisi viihtynyt, mutta ihmisen pohjaton pikkumaisuus saa lyhyissä pätkissä esittää elämänsä show'n.

Ilja Rautsi

Ihmisiä ulkoilmapakastimessa (1999)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Kun ulkona on kylmempää kuin kotipakastimessa, miten tulevat kodittomat toimeen? Kaduille, roskiksiin ja metron kiskojen alle kolonsa kaivertavien naamaan vaihteeksi tutkivan katseensa kääntävä Karpo saa hämmästellä ihmisen sopeutumiskykyä nykymaailman kujanjuoksusta pudonneiden kautta.

"Eiran hienostokaupunginosasta" löytyy puoli viideltä talviyönä unta pakkasessa samalla paikalla jo neljättä vuotta tavoitteleva mies. Eräs runoilija asuu puulaatikossa. Vastaukset ovat samanlaisia vähättelevässä toteavuudessaan: onhan se kylmä, kyllä. Kirpeä ilma. Mutta unta pitää saada, vaikkei yhteiskunta asuntoihin veny.

Johtava sosiaalityöntekijä saa tilaisuuden houria miten toiveet ja ihmiset eivät aina kohtaa toisiaan. Yökahvilassa osa laitapuolen kulkijoista istua kykkii päivettyneine ihoineen ja haudattuine unelmineen. Välittyvä kuva on karu ja toivoton, sosiaalikäytännöt ovat juosseet jo vuosikaudet eri suuntaan kuin realiteetit.

Karpo-tatsia menoon tuovat runoilijan "puulaatikkorunot" ja sinänsä turvattomien kodittomien itsemääräämisoikeuden painottaminen. Suomalainen pakenee metsään hätäänsä kun muu EU ryömii sieltä pois minkä kerkiää. Metsän puutteessa turvaudutaan siihen minkä saa ja annetaan rikkaiden hoitaa rikkaiden asiat. Karpo on puhunut.

Ilja Rautsi

Jurriset liikenteessä (2007)

Ohjaaja:

• Hannu Karpo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hannu Karpo

Karpon 24‑vuotinen katsaus Suomen kansallisurheilun – eli rattijuoppoilun – jännittävään maailmaan alkaa tilastojen luettelemisella ja järjen perään kuuluttamisella. Paljon muuta ei sitten olekaan luvassa, toimittajan mission ollessa lähinnä pöyristyä. Syyt ja seuraukset ovat muille, Karpo kaipaa sosiaalipornoa. Räksyttävä lopputulos on oikeastaan pitempi versio Ansatiestä.

Kostea koostematka alkaa Vantaan yöstä 1986, kun Karpo tunkee kameran keskelle kolaritilannetta toisensa perään ja tiukkaa änkyräkännisiltä urpoilta loogisia vastauksia toilailuihinsa. Kukas sen kuorman nyt vie kun näin kävi? Onko se sama että ihmisiä kuolee? Karpo on TYRMISTYNYT. Seuraa sarja kuvia kolareista: verta, sirpaleita ja vanhan viinan haju runnotuissa ruhoissa.

Jotain on tehtävä kun nimismiehetkin huutavat kovemman kurin perään. Sitten ajellaan Sodankylän raitilla ja taustalla Petelius/Kalliala raikaa nunnuka nunnuka lai lai lai laa Karpon ladellessa tiukennettuja rangaistuksia rattiröpöttelyistä. Miten ne saadaan ruotiin?

Selvää vastausta ei pysty tarjoamaan entinen rattijuoppo, joka puhua tilittää valaistumisen hetkestään. Syitä tai seurauksia ei kuitenkaan mietitä, mutta jostain syystä naisen osoite näkyy selvästi poliisin lomakkeista.

Tekstiplanssi julistaa minkään yhteiskunnallisen pohdinnan sijaan, että "rattijuopolla on aina ollut tuhannet erilaiset kasvot". Kaiken kattava turmeltuneisuus on tullut jo selväksi, mutta kansa rakastaa nyyhkytarinoita ja Hannun hihasta löytyy sellainen. "Rattijuoppo tuhosi talon" ‑teksti herättää yksinkertaisessa toteavaisuudessaan itkua pusertavan mummelin todistajanlausuntoon yhdistettynä mielikuvan Godzillan kokoisesta juoppohirviöstä, joka tsunamin lailla laskeutuu ja tuhoaa kaiken edestään. Todellisuus on kuitenkin kossua hörppivä ahavoitunut viiksekäs pörröpää, jonka surumielisten labradorin noutajan silmien takaa paljastuu vain säälittävän mitätön tyhjyys.

Ohjelmassa on tiettyä ristiretkellistä pyhää vihaa Karpon kaivaessa esiin toinen toistaan törpömpiä ihmisraunioita ja tiukatessa näiltä syytä käytökseensä. Muuta vastausta ei jurrisilta junteilta yllättäen löydy kuin täysin katsojan luettavaksi jäävä ihmisen näennäisen pohjaton tyhmyys yhdistettynä aimo annokseen itsepetosta. Juhannuksena veneillä, talvisin moottorikelkalla – kansa kännää läpi vuoden ja Karpo syynää pahimmat esimerkit hämmästeltäväksemme, syyllistäen selviytyneet ja pilkaten tempauksiinsa kuolleita dorkia sankarivainaja-nimittelyllä.