SUOMALAINEN ELOKUVA. Kai siitä olisi tarkoitus tykätä, onhan se kuitenkin meidän elokuvaamme. Mitä olisi Suomi ilman Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta (1955), tai Rauni Mollbergin elokuvaa Maa on syntinen laulu (1973). Kesällä matkatessa kohti mökkiä, aistii sielun silmin maalaisidyllin romantiikkaa. Hilja maitotytön (1953) helmoista syntyi suomalainen suvi, eikä sen rehellisempää kaupunkimiljöötä ole kuin Aki Kaurismäen runoelma suomalaisen työttömän arjesta. Arjesta, joka puhuttelee maailmaa aina ranskalaista älymystöä myöten. Niin herkkää, niin syvällistä ja niin teoreettista.
Todellisessa maailmassa suomalainen elokuva ei lämmitä sydäntä, koska se kertoo liikaa suomalaisesta luonteesta. Kurkistuksen moderniin kaupunkiin teki kymmenen vuotta sitten Levottomat (2000) ja nuorten kokemasta kurjuudesta saarnaa Sairaan kaunis maailma (1997). Pääsemme suomalaisuuden ja suomalaisen elokuvan sydämeen – ahdistukseen. Lisätään soppaan vielä Jäniksen vuosi (1977), Uuno Turhapuro ja Pekko. Ja Rölli.
Elokuvia paremmin suomalaisuuden ydin tallennettiin aikoinaan laulun lyriikoihin. Eppu Normaali lauloi, suomalainen on syytön syntymäänsä.
MUUAN LAHJA suomalaisilla taiteilijoilla on silti ollut käytettävänä, aivan itsenäisyytemme ensihetkistä alkaen – kunnon sota. Ensin sodittiin. Sitten tulivat kirjat ja kirjojen jälkeen elokuvat.
Näihin päiviin saakka sota on koettu pyhänä, hiljaisena mielenmiljöönä, hetkenä jona kansakunta lunasti oikeuden olla olemassa.
Version suomalaisesta sotien muovaamasta identiteetistä on antanut Edvin Laineen ohella nyt myös Erkko Lyytinen. Hänen mukaansa paras tapa ymmärtää erään suomalaisen sotilaan ajatusmaailma ja sielunmaisema edellisen vuosisadan alkupuolella, on tehdä hänestä somalialainen.
Tämä palauttaa mieliin ajatuksen suomalaisesta ideasta – ideasta, joka paistaa läpi suomalaisen elokuvan. Se ei ole varsinaisesti taidetta, tai taitoa, vaan jotakin syvempää. Se on pystyyn nostettu keskisormi.
Länsinaapurissamme vaikuttaneen Ingmar Bergmanin mukaan elokuva on jotakin, joka kolkuttelee sielumme synkimpiä huoneita.
Myös Suomalainen taiteilija on ymmärtänyt saman, mutta väärin. Siksi hän rääkyy, paskoo ja taikoo. Tämän tehtyään, ihmettelee hän, miten kukaan voi moisesta hermostua? Poistuihan Jumalan teatteristakin yleisö aikanaan ruskeat viirut naamalla saatuaan osakseen rehtiä suomalaista taidetta. Suomalaisille kun on aina ollut tärkeää osua edes johonkin, sillä suomalaisen taiteen ajatus ei lähde liikkeelle ymmärtämisestä, vaan vaikuttamisesta.
JOKU ON JOSKUS SANONUT, että suomalaiset ovat itsesäälissä rypevää kansaa. Tämä ei ole koko totuus, sillä meillä on myös Kalteva torni (2006), esimerkki koivusalomaisesta, maalaisromantiikan kylvettämästä nostalgiasta, jonka mukaan on hauskaa olla vähän höpsö.
Suomalaiset elokuvat ovatkin aina olleet vähän höpsöjä ja himputti sentään, tulisiakin. Kun Montgomery Cliff lankesi kohtalokkaan rakastettunsa pauloihin elokuvassa Paikka auringossa vuonna 1951, tuli Suomessa Hilja maitotyttö navetasta ulos rinnat paljaina. Joitakin vuosia myöhemmin naurettiin, kun Pekka ja Pätkä keksivät laittaa kenkälankkia naamaan.
Eräs vaivaannuttavimmista suomalaisista elokuvista valmistui vuonna 1997, kun eräs suomalainen päätti vaikuttaa tekemällä oikeasti hurjan elokuvan. Seuraava neronleimaus oli antaa päähenkilöille höpsöt nimet Ippe ja Papu. Jarmo Lampelan Sairaan kaunis maailma on turvallisinta katsoa partaveitsi ranteella, toinen silmä peitettynä.
Eikä siinä vielä kaikki. Kohta ensi-illan saa aito suomalainen trilleri Nightmare – painajainen merellä (2012), jossa myös Salatuista elämistä (1999–) tuttu Peppi joutuu vaikeuksiin. Elokuvan luvataan sisältävän jotakin kauheaa – mitäköhän shokeeraavaa siis tällä kertaa? ...Kekkonen pedofiilina? Kolmen homon gangbang? Vaiko ihan vain se tuttu ja turvallinen: Peppi afrikkalaisena.
Suomalaisen elokuvan idea ei ole kuitenkaan koskaan ollut kateissa, sillä suomalaiset tekevät elokuvia itselleen. Suomalaisen sielunmaiseman synkimmät sopukat vain sattuvat olemaan eri maaperää; ne eivät ehkä kerro suuria tarinoita elämästä, vaan tarinoita ihmisestä nimeltä Jussi. Jussilla on kuokka ja kuokittuaan tarpeeksi peltoa Jussi saa maanviljelysseuran raivausmitalin. Sen jälkeen Jussi ryhtyy taiteilijaksi.
Suomalainen taiteilija on aina rakastanut antaa henkilöille vaikuttavia nimiä. On vain kohtalon virtaa, että Timo Koivusalon seuraavan elokuvan myötä Peppi, Ippe ja Papu saavat seurakseen sankarin nimeltä Palle.
OLI SUORANAINEN IHME, kun suomalainen kulttuuri synnytti maailmaan sekä Jean Sibeliuksen ja Mika Waltarin sekä Helene Schjerfbeckin.
Omaamme siis todisteita musiikillisesta, kuvallisesta ja kirjallisesta taituruudesta. Kuva, ääni ja tarina; elokuvan tekemisen kolme rakennuspalikkaa. Sinä päivänä, kun insinööriohjaajamme tajuavat, ettei hyvää taideteosta synnytetä kasaamalla takapihalle palikoista lato, pääsemme itseilmaisussamme samalle viivalle muun maailman kanssa.
Sitä ennen kuitenkin joudumme elämään huoneessa, jossa vaikuttaa myös kiljuva taiteilija. Hän on syytön syntymäänsä, mutta hänellä on asiaa. Hän olettaa, että meitä kiinnostaa, koska satuimme syntymään samaan taloon. Hän kertoo meille tarinoita Röllistä ja Mombasaan matkaavasta syöpäsairaasta, maalaa naamansa mustaksi, juoksee muna pystyssä jääkaapille, pukeutuu naiseksi ja saunoo karhujen kanssa.
Suomalaista elokuvaa katsoessa sitä miettii, kannattaisikohan jo sulkea mielisairaalan ovet?
Odottakaamme silti vielä Markku Pölösen "Kalevalaa", joka – suoraan elokuvan promootiossa esitetyn lainauksen mukaan, käsittelee "tuttua tarustoa ennen näkemättömästä vinkkelistä. Elokuva yhdistää nykyhetken ja lähihistorian... sinne jonnekin..."
Sitä odotellessa.