Esa Meisalmi

Black Past (1989)

Ohjaaja:

• Olaf Ittenbach

elokuva arvostelu

Ohjaus: Olaf Ittenbach

Ittenbachin debyyttiohjaus Black Pastin juoni pysyy kohtuullisen hyvin kasassa: Olaf "mullet" Ittenbachin itsensä esittämä nuorimies löytää ullakolta mystisen peilin, joka kätkee taakseen syvää pahuutta ja hirvittävää kylmyyttä. Mies katsoo peiliin ja sekoaa. Emme tiedä johtuuko sekoaminen hänen mulletistaan, mutta mies ajautuu leikkaamaan ohikulkijan pään kahtia. On tyttöystävän vuoro seota ja katsoa peiliin, tai katsoa peiliin ja seota. Hän lampsii silmät ympäri kääntyneenä auton alle ja rusentuu käyttökelvottomaksi. Sydänsuruista kärsivä ja edelleen seonnut mies alkaa nähdä naisesta sekä itsestään helvetillisiä kummituspainajaisia, koska hän tuntee olevansa tyttönsä tapaturmaisesta kuolemasta vastuussa. Tämä itsemutilaatioon johtava ahdistus antaa Ittenbachille syyn tutkia pidäkkeettömästi myös elokuvaan liittymättömien ihmisten anatomiaa sekä heidän väsähtäneitä mielenliikkeitään.

Kalloja, raajoja ja torsoja murskataan. Kasvoja, ulokkeita ja kehoja viillellään. Auki leikatuista vatsoista revitään sisälmykset pihalle. Penis naulataan lautaan ja sormista tehdään nippu nakkeja. Aseiksi sopii kaikki mitä työkaluvajasta löytyy, kunhan sillä vain voi tempaista toista päähän tai sahata tämän ruumis erikokoisiin osiin. Visvaista touhua jatkuu säännönmukaisesti miehen vaipuessa uneen, vaikka toisinaan uni‑ ja reaalimaailman välille on vaikea tehdä eroa samanlaisen kuvaston vuoksi. Kun hän herää tuskasta karjuen neljännen kerran peräkkäin ja silpominen alkaa taas kerran alusta, elokuvahistorian kiistattomasti vetelimmän kerrontakeinon ykköspaikka laitetaan uusiksi. Tällainen uraauurtavuus vetää sanattomaksi, varsinkin kun kaikki kuvataan tyylitajuisen yksityiskohtaisesti.

Puhtaasti perinteiseen mättämiseen keskittyneenä putkijuoksuna Black Past on suhteellisen soljuvaa amatöörikamaa taidokkaiden tehosteiden, nopeahkon juonenkuljetuksen ja lyhyen keston vuoksi. Teknisesti kömpelöä hupia edustavat vastaavasti heikosta etukäteissuunnittelusta ja välinpitämättömyydestä kumpuavat harrastelijaongelmat kuten ristikuvaleikkaus, suoraan päin näyttelijöiden näköä posottava valaistus, varoittamatta päälle hyökkäävä ja paisutteleva syntikkapimputus sekä dubbaukselta haiskahtava äänitys. On toki helpompaa käsikirjoittaa elokuvat loppuun kesken kuvausten tai vasta jälkitöiden aikana.

Esa Meisalmi

The Burning Moon (1992)

Ohjaaja:

• Olaf Ittenbach

elokuva arvostelu

Ohjaus: Olaf Ittenbach

Kolme vuotta Black Pastin jälkeen valmistunut The Burning Moon aloittaa tasaisenlaiskasti loivenevan alamäen (kyllä, näemme alussa myös liekkien takaa hehkuvan kuun, johon Olaf tuntee vetoa). Keski-ikäistä pubiruusua muistuttava Ittenbach (kuvauksien aikaan 23‑vuotias) esittää jälleen itseään, työtöntä, traumatisoitunutta ja turhautunutta punkkaria, jonka vapaa-aika kuluu katutappeluiden ja tajuntaa laajentavien huumeiden parissa. Eräänä iltana hän tarjoutuu lukemaan leppoisia satuja pikkusiskolleen, jolla on vaikeuksia saada unenpäästä kiinni.

Esikoisesta tuttu kaava toistuu, joten juttutuokiota seuraa liuta kotimaisen Blood Ceremonyn elokuvat mieleen tuovia okkulttiskliseisiä jaksoja, jotka on vedetty The X‑Filesin (1993–2018) alkutekstimankelista lävitse. Pääjujuna toimii kaiketi happoisen mielen logiikkaa mukailevat painajaiset, joissa rakennellaan siteitä murhaajien ja heidän uhriensa välille. Sitten ihmisiä raiskataan, tapetaan ja poltetaan. Koska prologi ei erikoisuudentavoittelussaan tunnu pääsevän puusta pitkälle, huomaa katsoja olevansa lopulta täysin Ittenbachin armoilla. Oh, the horror.

Omituisinta antia tässä vaiheessa tarjonnee stereotyyppisen sarjamurhaajalandepaukun (valkoinen, keski-ikäinen, hikinen, taikinamahainen ja silmälasipäinen) väkisinmakuupuuhat maaseudun rauhassa. Kuvaaja Müller sihtailee aktin aikana tiiviisti tämän persvakoon, kenties vain kertoakseen: kyllä, täältä sitä itseään jatkuvasti tulee ja myös me tiedämme sen. Törkeä seksuaalirikollinen paljastuu ammatiltaan papiksi, joka perinteisten siunaustilaisuuksien ohella suorittaa myös laittomia rituaalimenoja juomalla uhriensa verta. Rajun kontrastisen vastaparin voi halutessaan joko kuvitella esittelevän moraalisesti kaksinaamaisen tavan levittää onnellisen elämän sanomaa tai sitten ilmaisevan kameran takana itsekseen hihkuvan Ittenbachin halua SHOKEERATA. Ohjaajalta kun ei puutu rohkeutta leikata kesken tapporallin keväisellä niityllä telmivään koiranpentuun tai romanttiseen piknikiin.

Näkyjen suodattamista vaikeuttaa kuitenkin Ittenbachin ihastuminen Albert Pyunille ominaisiin kuvaus‑ ja leikkausteknisiin keinoihin. Tämä tarkoittaa käytännössä taukoamatonta lähikuvapötköä, jolloin esimerkiksi peräkkäisissä kuvissa keskustelevien tai esiintyvien henkilöiden välillä voi olla matkaa periaatteessa useampikin kilometri. Vastaavasti edestakaisin poukkoilevien tapahtumien välillä voi kulua aikaa kivikauden verran. Voi jänniä kohtauksia yrittää rytmittää näinkin.

Kaiken kruunaa lopussa nähtävä noin 10 minuuttinen epämääräinen kollaasi "helvetissä" kuvatuista väkivallanteoista. Rasvainen mättö visioidaan ruudulle ääridramatisoitujen audiovisuaalisten kokeilujen muodossa, ääniraidan koostuessa hämärästä kirkunasta ja vaikeroinnista. Yliyrittävän kohkaavia otoksia voisi luonnehtia avantgardistiseksi sekasorroksi Fulcin houreisimpien hetkien hengessä. Kalma löyhkää ja hämmästyttää todenteolla. Kun kypäräpäinen demoni sirkkelöi viattoman uhrinsa rintakehän tohjoksi ja repii tältä perseen auki jalkoja eri suuntiin venyttämällä, voi katsoja todeta toljottavansa kaiken tuntemattomuuden takana piilevää pimeyttä viimeinkin suoraan sinne. Loppujaksoa lukuun ottamatta menevää/hauskaa väkivaltaa on kuitenkin varsin vähän, kaiken muun aiheuttaessa hallitsematonta puutumista. Episodielokuvaksi väenvängällä väännetty The Burning Moon tuntuukin todellisuudessa koostuvan kolmesta enemmän tai vähemmän tylsästä lyhytelokuvasta, jotka on sidottu hatarasti yhteen pituuden vuoksi.

Esa Meisalmi

Premutos – Der gefallene Engel (Premutos: Lord of the Living Dead, 1997)

Ohjaaja:

• Olaf Ittenbach

elokuva arvostelu

Ohjaus: Olaf Ittenbach

The Burning Moonin (1992) jälkeen valmistunut Premutos vastaa silmät käristävään ja kaikkia tähän asti taatusti askarruttaneeseen kysymykseen mitä saadaan, kun "aikuistuneelle" Olaf Ittenbachille annetaan hieman tavallista enemmän rahaa. Vastauksia on monia: hän käy parturissa, lähestulkoon unohtaa herttaisen lihalliset vahvuutensa ja alkaa "dekonstruoida" historian‑ ja uskonnonkirjoista opittuja tapahtumia epähauskaan komediaan sekoitettuna. Sisältöön ja tekniseen toteutukseen on panostettu poikkeuksellisesti kahden toisiaan etsivän ajatuksen verran, mutta elokuva taapertaa loppupuolelle asti samoissa set‑piece ‑pohjamudissa kuin kollegansa Uwe Boll parhaimmillaan. Herrojen myöhemmin konkretisoitunut yhteistyö (mm. gornotuherrus Seed, 2007) saattaa katsojasta riippuen vaikuttaa joko melko epäonniselta suuronnettomuudelta tai iloiselta ystävyyssuhteelta.

Premutosin (jonkin sortin langennut enkeli) järjestämistä sekahakutansseista on mahdoton tehdä luotaavaa selontekoa ilman itsensä altistamista infernaaliselle päänsärylle. Asioita on ja asioita tapahtuu ilman jatkumoa muualla kuin kirjoittajansa päässä (myös Ittenbach). Kupletin juoneksi riittävät puutarhasta löydetyn Ilmestyskirjan lukeminen, Sean Michaelsin näköinen umpikänninen yöntimo illanistujaisissa, toisesta ulottuvuudesta (lue: savuavasta takahuoneesta) ilmestyvät zombit sekä ohjaajan itsensä petomainen muodonmuutos vihtahousun narriksi. Tavoitteena lie maailmanloppu ainakin näin alkajaisiksi, mikä osoittaa jonkinmoista kehittymisenhalua Black Pastiin verrattuna.

Ittenbach-kaava on käynyt kuitenkin jo turhan tutuksi, joten kaikkea mielenkiintoista odotellessa katsoja saa seurata päähenkilön (kukapa muu kuin Olaf) tajuttomuuden kautta teleporttailua historiallisesti merkittäviin ajankohtiin perseilemään mitä milloinkin lystää. Toisinaan siirtymisiin riittää pallon potkaisu surkastuneille kulkusille, toisinaan käynti hammaslääkärillä, useimmiten syytä ei tarvita. Olaf nukahtaa, Olaf herää, Olaf nukahtaa, Olaf huutaa, Olaf herää, Olaf herää, Olaf nukahtaa. Olaf tulee korvista ja kaikista ruumiinaukoista. Unissa "käsitellään" mm. skotlantilaiset vapaustaistelijat, keskiaikaiset noitavainot ja Jeesuksen ristiinnaulitseminen sekä ylösnousemus, mutta naapurin pellolla ja soramontulla suoritetut kuvaukset saavat lähinnä kaipaamaan Mel "Rapid Cycling" Gibsonin paahtamista. Sitten Olaf unohdetaan, eikä häntä onneksi enää nähdä. Paitsi ehkä kaiken takana hengellisessä olomuodossaan häärivänä itseoikeutettuna SAATANANA, joka on viimein kolmannessa näytöksessään keksinyt miten kivuliaiksi äityneistä suvantovaiheista päästään yli.

Resepti on simppeli, joten viimeisen puolen tunnin ajan kestävä zombisota suoraan hornasta on ladottu täyteen härkämäistä teurastusta lukuisine päänräjähdyksineen, riekaleiksi ammuttuine ja revittyine ruumiineen sekä moottorisahoilla, kirveillä ja veitsillä suoritettuine viipaloimisineen. Eikä siinä vielä kaikki, joku vempula ajaa tankilla tiiliseinästä läpi ja alkaa tulittaa päättömästi. Erityistä kiinnostusta herättää Ittenbachin tapa asettaa statistit seinää vasten aivojen pellolle losauttamista varten, teloituksen seuratessa vain toistaan. Tämä jossain navetassa käyty Braindeadin (1992) vastaavaan verrattu mellastus säästää katsojaparan kaiken toivon menettämiseltä, joten onkin aidosti harmillista, ettei sitä edeltävä sietämättömän pitkästyttävä pelleily ole juuri mistään kotoisin. Lopputekstit ilmoittavat ylpeillen bodycountiksi 139, mikä on kunnianarvoinen suoritus. Samalla se varmentaa hyvissä ajoin kypsyneen johtopäätöksen: ei suuruudenhullun Olafin seikkailuja voi kenellekään selvinpäin katsottavaksi suositella.