Aki Kaurismäelle arvoa ovat aina osanneet antaa ranskalaiset. Olihan heillä jo Jean-Luc Godard, tuo Pariisin oma Ed Wood, joka yhä kerää sympatiaa esseistisillä, usein rakenteellisesti heikoilla kuvauksillaan. Ei siis liene ihme, että paikka ranskalaisten sydämestä on löytynyt myös tälle sympaattiselle suomalaiselle, kuivien tunteiden tulkille.
Suomalaisessa elokuvakulttuurissahan Kaurismäki on aina ollut jonkinlainen sovinnainen vastavoima, mies jolla on paljon sanottavaa, mutta joka pukee sanottavansa yhdentekevään muotoon. Ja sitten on Jörn Donner, se käheä-ääninen mies, joka joskus 70‑luvun alussa paljasti valkokankaalla munansa – ja leimautui niille sijoilleen, suomenruotsalaiseksi.
YMMÄRTÄÄKSEMME kulttuurissamme piilevän tragedian, on syytä lainata tarttolaista semiootikkoa Juri Lotmania. Hänen mukaansa kaikki kulttuuri sisältyy niin kutsuttuun semiosfääriin, jossa toisiinsa vaikuttavat kulttuurin keskusta ja periferia, eli kulttuurin ydin ja marginaali. Elinvoimaisessa kulttuurissa nämä molemmat ruokkivat toisiaan.
Suomessa asia on kuitenkin ymmärretty hieman toisin: sekä kulttuurin ydin että marginaali on amputoitu.
Historia valaisee tragediamme syvyyden. Pitkälle viime vuosisataan suurin osa väestöstämme syntyi maaseudulla. Etäisyydet olivat pitkiä. Kaupungistuminen alkoi toden teolla vasta 50‑luvun lopulla. Ainoita elokuvagenrejä olivat pitkään latoromantiikka ja kökköfarssi. 70‑luvulle tultaessa elokuvien rahoitus muuttui valtiolliseksi.
Kulttuurin ydin jäi ohueksi.
Ohut, lähinnä kansaa yhteen koonnut kulttuuri on synnyttänyt heikkoja elokuvantekijöitä. Itsensä näköisiä kompromisseja. Viime vuosien esimerkkeinä toimikoot suurten pannukakkujen pieni leipuri, Timo Koivusalo, ja valtavirran kaunis ajatus, Aleksi Mäkelä. Sekä levitysväylät että tuki tuottajille ovat samaan aikaan kanavoituneet. Taide on institutioitunut.
JO PITKÄÄN elinvoimaisimpia sanoja suomalaisen elokuvakulttuurin ytimessä ovat olleet koulu, laitos ja säätiö. Pääsykokeet ovat ratkaisseet sen kenestä tulee ohjaaja ja kenestä käsikirjoittaja. Taiteellisen laadun mittarina ovat toimineet akateemiset arvosanat ja suositukset. Veri on lämmennyt sisäänpäin. Näkökulmat kaventuneet.
Kuitenkaan taiteen tärkeimpiä ominaisuuksia, visiota (kykyä nähdä) ja lahjakkuutta (kykyä kommunikoida näkemäänsä), ei kouluissa opita. Pääpainopiste näyttäisikin olevan "insinöörien" luomisessa, joskin myös elokuvakerronta jää usein teknisesti heikoksi.
Toisaalta marginaalikaan ei ole voinut elää, koska ilman rahaa ei ole ollut resursseja, eikä ilman kanavia näkyvyyttä. Sen sijaan rahat ja näkyvyys ovat menneet elokuville kuten Dark Floors (tuki 300 000 €, katsojia n. 20 000) ja Blackout (600 000 €, katsojia n. 25 000). Toisin sanoen kulttuuria on tuotettu taloudellisilla tappioilla, puhumattakaan henkisistä.
Rahoja jakavan säätiön johtajana on puolestaan toiminut teatteritaiteen maisteri, entinen poliitikko, Irina Krohn.
Ahdinkomme syvenee kun huomioi, ettei elokuvien marginaaliakaan kierrä kuin yksi proletaari, tuo Orimattilan oma "Jean-Luc". Lopputuloksena suomalaista elokuvaa vaivaa sinällään harmiton, mutta taiteen kannalta myrkyllinen keskinkertaisuus – kaikki on kliinistä ja turvallista. Tunteet ovat etäisiä, samoin ihmiset. Rajoja ei rikota.
Syntyy tyhjiä kuvia.
