Antti Tohka

Dark Floors (2008)

Ohjaaja:

• Pete Riski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pete Riski

Vuonna 2006 Ateenan Olympic Indoor Hallissa tapahtui mahdoton: suomalainen yhtye voitti Euroviisut. Yhtyeen nimi oli Lordi ja kappaleen nimi "Hard Rock Hallelujah". Torilla nähtiin, kuinka presidentti Tarja Halonen onnitteli voittajia. Lordi-naamareihin verhoutunut kansa itki onnesta. Iso pyörä lähti pyörimään. Vuonna 2008 Lordi-huuma alkaa olla ohi, mutta huuman mahdollistama tuote, Pete Riskin ohjaama Dark Floors saa Suomen ensi-iltansa. Ja taas kansa itkee.

Lordi-yhtyeen keulakuva Tomi Putaansuu tunnetaan kovana kauhuelokuvafanina. Hän teki nuorempana ystävänsä Pete Riskin kanssa kotivideokauhua, joka jäi mieleen pieteetillä tehtynä ja keskimääräistä parempana materiaalina. Kauhuelementit ovat myös olleet vahvasti mukana shock rockin perinteitä vaalivan Lordin keikkarepertuaarissa ja musiikkivideoissa. Tämän perusteella Dark Floorsilta on lupa odottaa, että sen tekijät ymmärtävät jotain kauhusta ja elokuvien tekemisestä. Valitettavasti tilanne ei ole ihan näin valoisa.

Kohtuullisella 4,5 miljoonan euron budjetilla tehty Dark Floors näyttää hyvältä ja osoittaa, että teknisen toteutuksen osalta kotimainen ammattitaito riittää kansainväliset standardit täyttävään jälkeen myös genre-elokuvien osalta. Valitettavasti ulkokultaisuus onkin ainoa hyvä asia masentavan heppoisessa elokuvassa, jonka käsikirjoitus on kuin jonkun pikkupojan innokkaasta kynästä ja ohjaus kaavamaisen juonikuvion toteuttamista. Pekka Lehtosaaren käsikirjoitus perustuu Riskin ja Putaansuun "alkuperäiseen ideaan". Mitä vittua tämä sitten oikein tarkoittaa, kun elokuvassa ei ole mitään omaperäistä. Hohto (1980) on varmasti katsottu moneen kertaan ja uusimmat japanikauhut ainakin kerran.

Ärsyttävän näköinen Skye Bennett on pyörätuolissa istuva autistiskidi Sarah, joka tuhertaa painajaismaisia kuvia paperille. Noah Huntley on Sarahin isä Ben, joka yrittää auttaa lastansa sairaalassa, jossa tapahtuu kummia. Muita hahmoja elokuvassa ovat kaunotar (Dominique McElligott), mustaihoinen (Leon Herbert), ärsyttävä äijä (William Hope) ja erikoinen vanhus (Ronald Pickup). Missään ei ole tolkkua, ja välillä joku Lordi-yhtyeen jäsen ilmestyy remuamaan, sitten elokuva loppuu. Rakenteeltaan elokuva muistuttaa videopeliä ja näyttelijätyöskentely on yhtä vivahteikasta kuin kasalla pikseleitä. Mitäköhän katsojat, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Lordista oikein tuumivat, kun uusi hirviöhahmo tupsahtaa kehiin joka "levelin" lopussa. Ehkäpä elokuvan kohderyhmä on niin nuorta, etteivät he välitä vielä mistään.

Dark Floors on ilman muuta kansainväliseen levitykseen kelpaava elokuva. Tällä tarkoitan lähinnä kaapelikanavia, koska konsepti ei varmasti aukene ihmisille, jotka eivät tunne elokuvan taustoja, ja harvassa maassa muutenkaan näin huonot elokuvat pyörivät elokuvateatterissa. Toisaalta elokuva on myös niin häijy, että se eroaa Lordi-yhtyeen kieli poskessa ‑imagosta merkittävästi, mikä saattaa syödä potentiaalista katsojakuntaa myös niissä maissa, joissa Lordi kiinnostaa. Se, että tässä on lähdetty ilmeisen tosissaan tekemään oikeaa, pelottavaa kauhua, tuokin elokuvalle ylimääräisen puolikkaan tähden. Sitten kun Lordi kohoaa seuraavan kerran kansainväliseen julkisuuteen ja sama porukka miettii uutta elokuvaprojektia, niin toivon, että katsojalle on tarjolla jotain muuta kuin Lordi-faneille räätälöity possuvaunu Santa Parkin kummitusjunassa.