Palataan hetkeksi ongelman alkuun, reilut sata vuotta ajassa taaksepäin: siitä kun ensimmäinen juna jyskytti kankaalla päin kauhistuneita katsojia, ei mennyt kauaakaan kun jo ihmisten eteen tuotiin sukupuolielimiä ja suoranaista pornografiaa – sensuuri iski ja alkoi monikymmenvuotinen kädenvääntö.
Kädenväännön säännöt ovat olleet yksinkertaiset: mitä enemmän sallitaan, sitä enemmän näytetään, ja päinvastoin. Pelikenttänä on toiminut usein yhteinen julkinen tila, jota myös valkokangas edustaa. Viime kädessä elokuvat ovat siis heijastaneet yhteiskunnan moraalia, tai ainakin käsitystä siitä millainen sen tulisi olla.
Ongelma on siinä, että jos kerran valkokangas on heijastanut moraaliamme, on sen täytynyt myös paljastaa arvomaailmassamme tapahtuneet muutokset. Kun vielä kuusikymmentä vuotta sitten toisen maailmansodan jälkeen oli provokatiivista näyttää kahta ihmistä, miestä ja naista, polttamassa savukkeita keskenään, ei silloinen sensuuri suinkaan ollut poistanut seksuaalisuutta, ainoastaan piilottanut sen katseilta. Seksi liitettiin yksityisyyteen.
Kulissien takana nähtiinkin toisenlainen todellisuus. Seksiskandaalit seurasivat toisiaan. Paljas pinta oli käypää valuuttaa, Errol Flynn raiskasi alaikäisiä ja Elizabeth Short löydettiin silvottuna. Hyväksikäyttö oli arkipäivää. Kun varsinaisen pornon aikakausi todenteolla 70‑luvulla alkoi, laukesi myös tämä egoismin siemen vihdoin elokuvateattereiden banderolleihin – seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuli samalla osa julkista identiteettiämme.
KANSALLISEN audiovisuaalisen arkiston yhdessä HYY:n Elokuvaryhmän kanssa esittämä Seksuaalisuus valkokankaalla ‑elokuvien kavalkadi on toki tärkeä, koska se valottaa menneen vuosisadan tabuja sekä tämän päivän ajatuksia seksuaalisuudesta. Samalla se tulee kertoneeksi omanlaisensa tarinan patojen murtumisesta.
Sarja myös sisältää sellaisia tärppejä kuin Tatsumi Kumashiron Ilojen katu, Beni Montresorin Kultainen messu ja Radley Metzgerin The Opening of Misty Beethoven. Ne kaikki tuotettiin liberaalilla 70‑luvulla, jona taiteellinen vapaus kaarsi taivaalla kuin valkoinen suihku vailla huolta huomisesta.
Yksi ongelma sarjassa kuitenkin on: kysymys valkokankaan ja seksuaalisuuden dualistisesta suhteesta jää pinnalliseksi. Seksuaalinen hyväksikäyttö, niin kulisseissa kuin kankailla, jää sivujuonteeksi. Kokonaan käsittelemättä jäävät myös tämän päivän seksuaaliset tabut – mitä valkokankailla saa näyttää ja mitä ei?
Seksuaalisuuden historia valkokankailla sisältää myös pimeän puolensa. Sitten ensimmäisten valkokangaspenisten on nähty kulttuurin rajoja haastaneita ylilyöntejä kuin myös kulissien takaisia tragedioita. Vapaudellamme nauttia erotiikasta on ollut hintansa. Laajemmin yhteiskunnassa seksuaalisuuden käsite on esineellistynyt, jopa kaupallistunut.
Meneekö sitten HYY:n Elokuvaryhmän vai KAVAn piikkiin, mutta kevään sarja ei oikein tahdo kysyä mitkä ovat olleet menneiden vuosien seksuaalisia kipupisteitä, eikä haasta tämän päivän seksuaalisia pelkojamme. Ei niin, että kysymys olisi välttämätön, mutta se avaisi tärkeän näkökulman itse aiheeseen – paljastaisi sosiaalisen pelikenttämme toiset kasvot.
