Kaksiosainen artikkelisarja käy läpi ohjaaja Sam Peckinpahin elämää kuuden elokuvan kautta. Osa 2 sisältää elokuvat Tuokaa Alfredo Garcian pää, Rautaristi ja suunnitteilla ollut, mutta valmistumatta jäänyt Snowblind.
Bring Me the Head of Alfredo Garcia (1974)
"So grotesque in its basic conception...
so sadisic in its imagery...
so irrational in its plotting...
so obscene in its effect..."
— Wall Street Journal, 1974
Veden pinta on rauhallinen. Aurinko luo sille oman väreilevän huntunsa. Huomaamme raskaana olevan nuoren tytön katselevan tätä luonnon seesteistä asetelmaa. Aloituskuva, jonka Peckinpah valitsi henkilökohtaisimmaksi jääneeseen elokuvaansa, tuo mieliin vuotta aiemmin valmistuneen "viimeisen westernin" Pat Garrett ja Billy the Kid. Tuolloin vedellä oli symbolinen merkitys. Se kertoi kuoleman edessä odottavasta rauhasta. Ihmisen silmät ja veden pinta kohtasivat elämän viimeisillä hetkillä. Saamme pian tietää, että tytön isä on arvovaltainen paikallinen mafioso. Hän asettaa palkkion tyttärensä raskaaksi saattaneen Alfredo Garcian päälle. Alkaa laaja ihmismetsästys. Nopea käänne seuraa, kun etsintäkuulutus saapuu elämän kuluttaman pikkurikollisen Bennien korviin. Onko tämä hänen uuden rikkaan elämänsä alku? Hänen tyttöystävänsä kun tietää jo kuolleen Garcian hautapaikan.
"Listen. The church cuts off the feet, fingers, any other goddamn thing from the saints, don't they? Well, what the hell? Alfredo's our saint. He's the saint of our money, and I'm gonna borrow a piece of him," vakuuttaa Bennie rakastamalleen naiselle saatuaan lupauksen miljoonasta dollarista. Tie, joka heillä on edessään, vie kuitenkin paitsi kuolleen miehen haudalle myös Bennien sisimpään. Elämän kasvattamat pakkomielteet, kaavoihinsa kangistuneet ajatukset, tavat ja itseään riuduttavat unelmat tarjoavat kontrastin alkukuvan lammelle, jonka tarjoama rauha kuihtuu kuolleiksi hiekanjyväsiksi vanhan haudan ääreen. Lopulta, kun Bennie irrottaa Garcian mädänneen pään kuitatakseen satojen kilometrien päässä odottavan palkkionsa, on kyse enää itseensä sulkeutuneen ihmismielen väkivaltana purkautuvasta umpikujasta.
Matka kauhuun
Tuokaa Alfredo Garcian pää muodostui lakipisteeksi Sam Peckinpahin uralle. Edessä oli toki vielä komea Cross of Iron (1977), joka leikkasi kyynisyyden terällä perinteikkäämpää toisesta maailmansodasta kertovaa elokuvaa, kuin myös muutama heikompi työnäyte. Garcia oli kuitenkin se elokuva, jota Peckinpah pääsi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan uransa huipulla lähes ilman rajoitteita. Hän palaakin jälleen kerran itselleen rakkaaseen kuvaan ihmisyyden paradoksista ikään kuin laumastaan eksynyt muukalainen, joka etäältä katselee riutunutta maailmaa. Garcian matka synkkenee kohtaus kohtaukselta. Hän on jo elokuvan alussa alkoholisoitunut – kuin oli myös Peckinpah – ja antanut elämässään periksi. Hän käy moraalista dilemmaansa läpi ainoan itselleen rakkaan ihmisen kanssa. Lupaus onnesta odottaa aivan nurkan takana.
Pelko saa nopeasti muotonsa Bennien ja hänen naisensa Elitan kohdatessa pimenevässä yössä kaksi muukalaista. Olkikoirien (1971) voimakas väkivalta hiljentyy, kun toinen miehistä vie Elitan syrjemmälle. Pian seuraava väkivalta ei ole enää impulsiivista. Päinvastoin, se kypsyy hiljalleen Bennien istuessa toisen miehistä kanssa kytevän nuotion äärellä. Bennie hyväksyy tapahtumien järjestyksen hetkeksi. Vaikuttavampaa on silti Elitan rauhallisuus uuden koettelemuksen edessä. Jos mietimme Peckinpahia, ei hänellä ole enää tarvetta ryöpsäyttää huutoja, kirkumista tai verta katsojien silmille kuin innokas nuori elokuvantekijä. Hän katsoo tapahtumia nyt etäältä kuin kuka tahansa näyttönsä antanut ja murtunut taiteilija. Bennie ja Elita irtaantuvat vielä tästä vastoinkäymisestä, mutta elokuvan viimeinen kuva antaa jo odottaa itseään.
"Yhden asian vaara tekee sinulle ajan kuluessa – se tappaa tunteen. En usko, että tunnen enää koskaan mitään muuta kuin pelkoa. Kukaan meistä ei voi enää vihata – kuin ei myöskään rakastaa" tiivistää pelon ytimen mm. Orson Wellesiä inspiroinut Graham Greene. Vielä elokuvissaan Olkikoirat ja Hurja joukko (1969) Peckinpah oli kumartanut kuolemanpelolle. Myös Garciassa kuolema saapuu vielä kerran, nyt ohjaajan uran dramaattisimmassa hidastuksessa. Tunne kuolee ja hänen vihastaan tulee tyyntä. Rajuja kamppailujaan tuottajia vastaan käyneen ohjaajan elämässä oli näkyvissä selkeä muutos myös kameran ulkopuolella alkoholin korvautuessa hiljalleen kokaiinilla. Irtaantuminen elämästä alkoi muodostua entistä syvemmäksi päihdekierteeksi. Ystävät hänen ympäriltään katosivat.
Kuva maailmasta
Peckinpahin elokuvien henkilöhahmot paljastavat runsaasti hänen maailmankuvastaan. Alfredo Garciassa rooleihinsa uppoutuvat mm. meksikolainen seksisymboli Isela Vega, oman pienen kulttinsa ympärilleen kasannut Kris Kristofferson ja jo Hurjassa joukossa nähty Warren Oates. Esimerkiksi Vega nostaa esille jälleen Peckinpahin varsin moniulotteisen kuvan naisesta. Ennen elokuvan ensi-iltaa heinäkuun playboyssa esiintynyt kaunotar näyttäytyy Alfredo Garcian rinnalla riisuttuna menneiden vuosien kaunottaren rooleistaan. Hän pukeutuu nyt alkoholistin vierellä matkaavaksi ja niin ikään elämän nurjan puolen kokeneeksi positiiviseksi voimaksi, joka antaa Bennien kaltaiselle nilkille sen yhden ainoan syyn elää. Bennien ja Vegan näyttelemän Elitan keskinäiset keskustelut ja yhdessäolo luovatkin ympärilleen tuskallisen todentuntuisen illuusion.
Alfedo Garcian ensimmäinen puolisko käy läpi ihmisen elämää hillittyjen tunteiden kautta. Oatesin tulkitsema Bennie on näyttelijän luoma kuva ohjaajasta itsestään. Sattumaa ei ole myöskään Vegan rooli, sillä erottuaan ensimmäisestä vaimostaan Marie Sellandista nai Peckinpah meksikolaisen niin ikään nyt hieman yli kolmenkymmenen olevan kaunottaren. Jäänee arvoitukseksi kuinka paljon ohjaaja lopulta käy läpi ajatuksiaan näyttelijöidensä kautta. Alfredo Garcia on joka tapauksessa hyvin henkilökohtainen elokuva, jonka dialogi on ajoittain kuin ohjaajan omasta suusta. Huomionarvoista on myös kuinka Peckinpah käyttää Bennietä kertojan roolissa tämän käydessä läpi tunteitaan Alfredo Garcian mädäntyvän pään kanssa. Yhteiskunnan ja ylipäätään muut ihmiset Peckinpah kuvaa yksilön väkivaltaan manipuloivana voimana.
Bennie on kasvanut elämässään vaiheeseen, jossa kohtalo jää hänen omiin käsiinsä joskin todellisuus runtelee kohtalolle ahtaat rajat. "It's all right, Benny. It's all right", lohduttaa Elita astuessaan muukalaisen raiskaamaksi. On kuin hän sillä hetkellä sanoisi: me olemme kasvaneet väkivaltaisiksi. Siitä on tullut siksi myös meidän osamme. Bennien rooli tässä maailmassa on ahdas, ajatus joka oli nähtävissä myös ohjaajassa itsessään. Peckinpahille poispääsyn tarjosivat elokuva, viina ja huumeet. Bennien tie on suoraviivaisempi: hän tappaa kaiken pahan tieltään. Neuroottisuuttaan hän kuitenkin käpertyy syvemmälle itseensä kykenemättömänä pesemään pahaa pois tästä maailmasta, saatikka omasta sielustaan. Kivuliaimmillaan elokuva onkin kuin Peckinpahin katse omaan mieleensä; yritys ymmärtää ja käsitellä tuskalliseksi muuttuvaa elämää.
Eristäytyneisyys
Sadistiseksi, järjettömäksi ja groteskiksi kuvaillun Garcian on arveltu joissain lähteissä ilmestyneen muutama vuosi liian myöhään. 70‑luvun puolessa välissä amerikkalainen valtavirta kaipasi uudenlaista positiivisempaa tuulahdusta. Hurjan joukon taustalta löytynyt Vietnamin sota oli jo päättymäisillään. Väkivalta oli turruttanut amerikkalaisten ruokapöydät. Garcia oli kaikkea muuta kuin kansakunnan vapauttava pehmeä uni, pikemmin painajainen joka esitteli elämästä erkaantuneen Bennien mielipuolisella matkalla kohti kauan sitten menetettyä toivoa. Tavalliselle amerikkalaiselle elokuvankuluttajalle tämä ei enää kelvannut. Kun vielä vuosina 1968–1972 box office ‑listalla juhlivat amerikkalaista identiteettiä etsivät elokuvat kuten Midnight Cowboy (1969), Easy Rider (1969) ja Syvä joki (1972), kulki seuraava viisivuotinen Manaajan (1973), Mel Brooksin ja Tappajahain (1975) loisteessa.
Kuvausten aikana vuoden 1973 lopulla Peckinpah vietti pitkiä aikoja asuntovaunussaan ja tuli ulos usein lääketokkuraisena tai päihtyneenä. Ideologialtaan hänen tuorein elokuvansa oli ajautumassa auttamattomaksi flopiksi. "Pat Garrett oli murtanut hänen selkärankansa", kertoo käsikirjoittaja Gordon Dawson: "(Alfredo Garcian) kuvauksissa hän ei suostunut puhumaan kenellekään kuvausryhmästä, ainoastaan minulle. Oli hyvin vaikeaa ymmärtää mitä hän halusi". Kesäkuussa 1974 Garcian ennakkonäytökset osoittautuivat katastrofeiksi. Yleisöä ei kiinnostanut katsoa elokuvaa loppuun. Arviot olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kauttaaltaan negatiivisia. Lopulta elokuvan ensi-illan jälkeen lipputulot tyrehtyivät heti alkuunsa, joskin Euroopassa vastaanotto oli huomattavasti positiivisempi.
Jos Pat Garrett oli napsauttanut Peckinpahin selkärangan, vapautti Garcia hänen mielikuvituksensa. Elokuvan jälkeen ohjaaja turrutti murheensa kokaiiniin, josta tuli erityisen helposti saatavaa James Caanin lähipiirin kautta The Killer Eliten (1975) kuvauksissa. Tapahtunutta muutosta maalailee Katherine Haber: "Hän oli aina täynnä katumusta, mutta kokaiinin käytön alettua katumus kääntyi vihaksi... Mukavuus katosi ja häntä dominoivat nyt paranoia ja ilkeys." Elokuvaa seurasi kierre, jonka päätteeksi Sam oli hukuttaa itsensä hotelli Hiltonin uima-altaaseen. Bennien juoksumatkasta umpikujaan tuli näin irvokas vertauskuva ohjaajan omasta elämästä.
The Cross of Iron (1977)
"I couldn't fucking believe it, man, here was Sam Peckinpah crying as we were walking down the railroad tracks: 'They're taking the fucking film away from me!'"
— James Coburn
Hollywood muutoksen kourissa
Heti alusta alkaen oli selvää, ettei Rautarististä ollut tulossa amerikkalainen menestystarina. Pienen budjetin yhteiseurooppalainen projekti sai alkunsa Wolf C. Hartwigin pornoelokuvillaan tienaamasta starttirahasta. Kun jo Garcia oli osoittautunut murheelliseksi episodiksi niin miten kävisi amerikkalaisen ihanteen täydellisesti sivuuttavalle sotaelokuvalle, joka kertoo natseista?
Ensimmäisen version Rautaristin käsikirjoituksesta työsti muun muassa Casablancan (1942) kirjoittanut Julius J. Epstein. Tämän version Peckinpah hylkäsi sen sileän tien ja korvasi "perinteistä sotadraamaa suoltavan" Epsteinin karskilla Korean sodan veteraanilla, James Hamiltonilla. Myöhemmin hän toi projektiin myös luottomiehensä Walter Kelleyn hiomaan yksityiskohtia. Alkuperäinen John Wayne ‑ikonografia muuntui näin kuin taikaiskusta Rolf Steinerin ja Hauptmann Stranskyn moraaliseen rappioon. Omien sanojensa mukaan ohjaaja halusi antaa sodan vaikutuksista realistisen kuvan – ja Orson Welles listasikin elokuvan amerikkalaisen sodanvastaisen elokuvan hienoimpiin. Kuilu oli kuitenkin auttamattomasti syventynyt periamerikkalaisen ihanteen ja Peckinpahin välillä. Amerikkalaisten omakuva itsestään ja valtakunnastaan oli kokenut syvän muutoksen, mikä muutos löytäisi uuden sisällön tulevina vuosina.
Rautaristin kriittisyys ihmisen toimia ja modernin maailmankuvan kyseenalaistaminen jäivät auttamattomasti taka-alalle, kun sanojen "She was the first... A long time ago in a galaxy far, far away..." ja "You'll Believe a Man Can Fly!" myötä syntyi uusi amerikkalainen unelma. ...Peckinpah puhui sodan kauheuksista nyt maanmiehilleen, jotka olivat haluttomia näkemään tekojensa seurauksia. Ylipäätään amerikkalainen käsitys elokuvasta supistui dramaattisesti vuosina 1975–1978, kun Spielbergin Tappajahain myötä elokuvaan kätkeytynyt valtava kaupallinen potentiaali paljastui tuottajille. Ero kaupallisen ja omaehtoisen elokuvan välillä alkoi syventyä. Myös tapa kuluttaa elokuvia muuttui radikaalisti, mikä mahdollisti Rautaristin kaltaisen merkkipaalun totaalisen sivuuttamisen.
Hänschen klein
Voiko Peckinpahia kuitenkaan ymmärtää ymmärtämättä hänen viimeisen "suur"elokuvansa ydintä? Garcian tavoin Rautaristin valmistuminen oli jälleen hyvin henkilökohtainen prosessi.
Elokuva aukeaa ristiin leikattuihin dokumentinpätkiin, mitä säestää vanha saksankielinen lastenlaulu "Hänschen klein". Myöhemmin elokuvassa seuraa keskeinen jakso, jossa saksalaisten vangitsema venäläispoika elää hetken heidän kanssaan. Edelleen elokuvan loppupuolella näemme kuinka äidillisiä piirteitä tulkitseva venäläinen naissotilas puukottaa kuoliaaksi viattomaksi kuvatun saksalaisnuoren. On kuin Hurjan joukon leikisti ihmisiä ampuneet pikkupojat olisivat varttuneet nyt lapsiksi sodan kauhuihin. On myös hyödyllistä tietää, että ohjaaja ajautui poikansa Mathewin (1962 – ) kanssa vakavaan väkivaltaiseen konfliktiin Rautaristin valmistelujen aikana. Tämä katkaisi vuosiksi heidän suhteensa.
Omien sanojensa mukaan Peckinpah tutki väkivaltaa, koska hän tutki ihmisen sydäntä. Steiner, katsoessaan kuinka pieni poika kuolee omiensa luoteihin, ei voi kuin jatkaa sotimista koska siitä on tullut myös hänen taakkaansa. Hän näkee ja ymmärtää sen kauheuden. Hän ymmärtää jopa vihollisen inhimillisyyden. Silti hän palaa ystäviensä luokse rintamalle tappaakseen. Alun laulu kertookin osuvasti kuinka "Hänschen klein" – suom. "Jaakko pieni" – lähtiessään yksin toiverikkaana suureen maailmaan, jättää äitinsä itkemään menetettyä lastaan.
"Hänschen klein geht allein in die weite Welt hinein,
Stock und Hut steht ihm gut, ist ganz wohlgemut;
Aber Mutter weinet sehr, hat ja nun kein Hänschen mehr.
Wünsch dir Glück, sagt ihr Blick, kehr nur bald zurück!"
"Little Jack is going alone to the wide, wide world,
Stick and hat fits him well, encouraged with good mood;
But mom is crying hard, she has no longer little Jack.
Wish you luck, says her look, come back again soon!"
Heti alkutekstien ensimmäisistä kuvista alkaen Peckinpah ironisoi pyssyt tanassa juoksevat aikuiset miehet lapsen asemaan. Hän kertoo kuinka suurta vääryyttä tapahtuu sinällään arvottomien asioiden kuten materian tai rautaisen ristin takia. Joissain yhteyksissä Rautaristin on nähty jatkavan Hurjan joukon alustamia sodanvastaisia teemoja. Hurjan joukon alun skorpioni Yhdysvaltojen asevoimien tunnusmerkkinä ja sen kimpussa punaiset pienet muurahaiset kuin viet-kongin lukuisat sissit, ja joukko lapsia seuraamassa uteliaina tekojensa seurauksia, on kieltämättä mielenkiintoinen asetelma, joka saa jatketta. Peckinpah ei pelkää antaa kommunistiselle neuvostoarmeijalle elokuvassaan lapsen ja naisen kasvot. Niin ikään Peckinpah tuo ohimennen kuviin joukon nuoria neuvostosotilaita matkalla rintamalle, antaen heille näin ihmisen piirteet. Vaikka Rautaristin sotajaksot pyrkivät dokumentinomaisuuteen ja jättävät vihollisen persoonattomaksi, antaa Peckinpah henkilögalleriallaan katsojien tuntea molemman osapuolen kokeman pelon ja vihan.
Jälleen kerran Peckinpah suhtautui työhönsä suurella tunteella. Rautaristin kuvauksissa hän oli paikoitellen lähes hysteerinen. Legenda kertoo kuinka elokuvan tärkeä finaali oli jäädä kokonaan filmaamatta tuottajien lyödessä rahaluukut kiinni. James Coburn katseli tällöin kyynelehtivää ohjaajaa, joka oli menettämässä ehkä tärkeimmän asian elämässään sillä hetkellä – elokuvansa viimeisen kohtauksen. Tuottajien saapuessa mukanaan elokuvan uusi lopetus hyökkäsi tunteikas Coburn nyrkit tanassa näitä vastaan ja osoitti tuottaja Alex Winitskylle tien takaisin autolle huutaen: "Get this fucker of the set... we're gonna do it right... we're gonna shoot what Sam wants to shoot!" Lopulta kohtaus kuvattiin alkuperäisessä muodossaan kolmen päivän sijaan neljässä tunnissa. Ei pelkästään Peckinpah, mutta myös ne muutamat ihmiset jotka hän laski lähelleen kokivat siis hänen valtavan tunnekuohunsa. Olisiko liioiteltua puhua hänestä jopa auteurina, joka maalasi elokuviinsa ja niiden kautta oman sielumaisemansa eläen täysillä ainoastaan kameran takana?
Slivovitz, "Auf dein Wohl..."
Kirjassaan "If They Move . . . Kill 'Em!": The Life and Times of Sam Peckinpah (1994), pohtii David Weddle omalta osaltaan piirteitä, joita Peckinpah vangitsi omasta elämästään Rautaristin kautta valkokankaalle. Jo mainitun välikohtauksen ohella voidaan pohtia esim. Peckinpahin suoraviivaista kuvaa miehestä, joka ei ole vapaa ajan Hollywood ‑kliseistä. Tarinan selkärangan muodostavien paatuneiden mutta sydämeltään hyvien antisankareiden ohella nähdään siloposkinen Roger Fritz homoeroottisessa luutnantti Triebigin roolissa. Elokuvan alkupuolella tapahtuva keskustelu majuri Stranskyn kanssa tiivistää monen Peckinpahin elokuvan ytimen:
Transky: "In other words, you prefer the company
of a man to that of a woman?"
Triebig: "It depends on the situation."
Stransky: "Really?
If it will help you, I will put
your thoughts into words for you.
You prefer the society of men to
that of women in any and all
situations."
Peckinpahin läheiset ovat kuvailleet häntä mieheksi, jolla oli voimakas tunnemaailma mutta vaikeuksia tunteidensa ilmaisemiseen. Hänen kuvaansa miehestä kuuluvat niin viina kuin naiset, joskaan hän ei yritä ymmärtää heitä. Väkivallasta muodostuu tukahdutettujen tunteiden kautta yksi kommunikaation muodoista, mikä näkyi usein myös Peckinpahin omassa elämässä. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka Peckinpahin kuvailema maailma ilman naisia toteutuu kahdella tasolla. Ensimmäisellä näistä Peckinpah kuvaa miesten välistä lojaaliutta, toisella hän pohtii ulkopuolelle jätetyn naisen roolia miehisessä maailmassa. Jokainen rintaman sotilaista ymmärtää mitä kotona odottava nainen merkitsee vieressä taistelevalle ystävälle. Tämän ymmärtää myös Triebig, mikä tarjoaa majuri Stranskylle välineen kiristää häntä hänen oletetun homoutensa takia.
Peckinpahin kerronnassa miesten välinen jännite ja naisen puuttuminen eskaloituu verisiksi purkauksiksi tai, kuten Hurjassa joukossa nähdään, mexican standoffeiksi, joilla luodaan nouseva käyrä ennen edessä odottavaa katharsista. Kun puhutaan Peckinpahiin usein yhdistetystä mediaväkivallasta, ei voida sivuuttaa katharsisteorian vastakohtaa, eli 70‑luvulla kehittynyttä kultivaatiomallia. Sen mukaan väkivalta tarjoaa hetkellisen helpotuksen, mutta pidemmän ajan kuluessa turruttaa ihmisen ja ruokkii sosiaalisia pelkoja. Ympyrä on valmis, sillä Peckinpah haluaa kuvata nimen omaista sosiaalisesta – kuin myös seksuaalisesta – ahdistuksesta poikivaa väkivaltaa. Yksi keskeinen elementti on tällöin nainen, tai pikemmin naisen puute. On kuin väkivallan keskellä miehet unohtaisivat omat seksuaaliset tarpeensa, joskin Rautaristissä näemme myös tarpeen suuruuden.
Muutama vuosi Rautaristin kuvausten jälkeen Peckinpah puhui eräälle ystävälleen omasta seksuaalisesta ongelmastaan. Ongelman lähtökohdat oli nähtävissä myös Rautaristin kuvauksissa. Elokuvahan tuotettiin kokonaisuudessaan entisessä Jugoslaviassa. Tämä paransi sen taloudellisia mahdollisuuksia ja kohtaukset päästiin kuvaamaan idyllisessä ja paikoitellen autenttisessa ympäristössä. Silmiinpistävää kuvauksissa oli kuitenkin Peckinpahin ajoittainen kyvyttömyys ohjaamiseen. Hän kärsi myös satunnaisista muistikatkoksista. Omissa kotimaisemissaan hän olisi voinut hillitä kehonsa oireita kokaiinilla, mutta kaukana rautaesiripun takana hän joutui paikkaamaan kehonsa oireilua paikallisella erittäin alkoholipitoisella Slivovitzilla.
Snowblind (197X)
Rautaristin jälkeen oli ainoastaan ajan kysymys, koska itseään elokuviensa kautta tutkiva Peckinpah löytäisi seuraavan projektin, jolla kaivautuisi entistä syvemmälle omaan mieleensä ja ympäristöönsä. Kuten jo tiedämme, ei Rautaristi saanut koskaan kunnollista levitystä Yhdysvalloissa. Se on suuri harmi, sillä leikkauspöydän ääressä nähtiin alkuaikojen innokas Peckinpah. Samalla palasi kuitenkin myös kokaiini hänen elämäänsä, hengittihän hänen ympärillään lähes koko Hollywood oman maagisen vuosikymmenensä viimeisiä valkoisia viivoja, mistä myös hän halusi oman ison siivunsa. Reilun vuoden kuluttua hänen mieltään vainosikin jo uusi elokuva.
Sam oli elänyt koko elämänsä suurella tunteella ja vuodesta 1978 alkaen hän eli elämänsä villeimmät vuodet. Saatuaan käsiinsä Robert Sabbagin teoksen Snowblind: A Brief Career in the Cocaine Trade (1976) alkoi hänen seuraava projektinsa. Ajoitus oli otollinen sillä Peckinpahin juuri valmistunut Convoy (1978) keräsi taaloja hänen kotimaassaan. Valitettavasti ohjaajalle itselleen kyseessä oli ollut erityisen hankala projekti, jonka hän hylkäsi tuottajien käsiin. Vuoden loppupuolella hän kävi jo keskusteluja Snowblindista päihdeystävänsä Mike Coreyn kanssa. Tapaamiset tuppasivat keskeytyä tuon tuosta, koska Peckinpah poistui toimistostaan pieneen keittiöön, jonka lieden päälle hän oli sirotellut valmiita annoksia kokaiinia. Vihdoin Peckinpah sai kerrottua ystävälleen uusimmasta ideastaan. Hän tekisi elokuvan kolumbialaisista kokaiiniviljelmistä ja salakuljetuksesta. Coreyn mukaan addiktoituneen Peckinpahin motivaatio löytyi kuitenkin jostain aivan muualta: hän halusi luoda oman huumekontaktinsa Kolumbiaan.
Snowblind osoittautui alusta alkaen katastrofaaliseksi ideaksi. Peckinpah lähti suurin odotuksin tapaamaan kolumbialaisia sijoittajia. Hyvin alkanut tapaaminen muuttui täysin, kun kolumbialaisille valkeni elokuvan sisältö. "Katsoin Samia silmiin ja näin, että hän pelkäsi. Hän ei yrittänytkään olla enää macho. Peli oli pelattu. ...kun ajoimme yöhön (aseistettujen kolumbialaisten kyydissä) olin varma, että he ampuisivat aivoni seinille," Corey maalailee. Itse asiassa Coreyn vaatetukseen kuului seuraavien kuukausien aikana .357 magnum, jota hän kantoi mukanaan palkkamurhaajien pelossa. Vainoharhat levisivät myös Peckinpahin elämään. Snowblindin myötä hänen uransa ohjaajana päättyi liki neljäksi vuodeksi. Ajan kuluessa aktiivinen kokaiinin käyttö vaati myös fyysisen veronsa. Toukokuussa 1979 Peckinpah sai vakavan kohtauksen ja hänelle asennettiin sydämentahdistin. Coreylle hän uskoutui myös impotenssistaan. Joulukuussa 1984 hän joutui jälleen sairaalaan, nyt viimeistä kertaa. Läheistensä mukaan hän oli "pelokas ja elämänsä loppuun polttanut mies."
Epilogi: uudestilöytyminen
Kahdeksankymmentä luvulle tultaessa lehti Peckinpahin uran kohdalla alkoi kääntyä. Paul Seydor, eräs Peckinpahin keskeisimmistä uudelleenarvioijista, on huomauttanut kuinka Peckinpah ei suinkaan ollut parantumaton nihilisti vaan toivoton romantikko. Edelleen 90‑luvulle tultaessa on helpompi tarkastella Peckinpahia irrallaan hänen oman vuosikymmenensä tunnekuohuista ja toisaalta nähdä hänen jättämänsä perintö hänen elokuviensa parissa varttuneelle elokuvantekijöiden sukupolvelle. Jos mietimme Peckinpahin uraa ja elokuviaan huomaamme hänen tehneen työnsä erityisen myrskyisen vuosikymmenen ehdoilla. Milloin hän sai peräänsä feministit ja milloin kriitikot tyrmäsivät hänen ohjauksensa. 60–70 ‑lukujen uusi aalto taantui ja amerikkalainen auteurismi koki mahalaskun. Syntyi kokonainen uusi ideologia elokuvien tekemiseen ja kuluttamiseen.
Peckinpahin elokuvat ovat päätyneet uudelleen arvioitaviksi vasta näinä päivinä. Hurjaa joukkoa on jo alettu kutsua yhdeksi amerikkalaisen elokuvan tärkeimmistä vedenjakajista. Rautarististä on hiljalleen alettu puhua hänen kenties aliarvostetuimpana työnään – ehkä seuraavaksi on Tuokaa Alfredo Garcian pään vuoro. Kun vielä vuonna 1971 Olkikoirat provosoi valtaisan tunnemyrskyn väkivallallaan, on nyttemmin alkanut kuulua ääniä jotka löytävät väkivallan takaa sitä vastustavan struktuurin. Ylipäätään Peckinpahin sitoutuminen elokuvaan on käynyt tutummaksi ja on helpompi vastata kysymykseen millainen mies hän todella oli. Mitä hänen elokuvansa kertovat ohjaajastaan, entä mitä ne kertovat amerikkalaisesta yhteiskunnasta? Ajoiko Peckinpahin päihteisiin lopulta uteliaisuus, ulkopuolinen paine vai kenties suuren taiteilijan kokema yksinäisyys?
Kuollessaan Peckinpah oli 59‑vuotias. Hänen tuhkansa siroteltiin hänelle rakkaaseen maisemaan, Paradise Coveen. Peckinpahin ja hänen perheensä välit lähenivät aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Maailmaan häneltä jäi elokuviensa lisäksi myös viisi lasta Sharon, Kristen, Melissa, Mathew ja Lupita. Hänen vaimonsa Begoña Palaciosin viimeinen toive oli tulla haudatuksi miehensä viereen.
Sam Peckinpah
21.2.1925 – 28.12.1984
Lähdeluettelo
Kirjalliset lähteet:
Garner Simmons (1982): Peckinpah: A Portrait in Montage. University of Texas Press, Texas.
David Weddle (1994): "If They Move... Kill 'Em!": The Life and Times of Sam Peckinpah. Grove Press, New York.
Paul Seydor (1997): Peckinpah: The Western Films. A Reconsideration. University of Illinois Press, Illinois.
Peter Biskind (1998): Easy Riders, Raging Bulls: How the Sex‑Drugs‑and‑Rock'n'Roll Generation Saved Hollywood. Simon & Schuster, New York.
Stephen Prince (1998): Savage Cinema: Sam Peckinpah and the Rise of Ultraviolent Movies. University of Texas Press, Texas.
