Juho Malanin

Frogs (Sammakot, 1972)

Ohjaaja:

• George McCowan

elokuva arvostelu

"Kylmä vihreä iho vastaan pehmeä, lämmin liha!"

"It's the day that nature strikes back."

Frogs on tarina rikkaasta ja katkeroituneesta metsästäjästä, joka on luonnon voimien toimesta istunut suuren osan elämästään pyörätuolissa. Syntymäpäivilleen syrjäisellä rannalla sijaitsevalle tilalleen hän kutsuu joukon ystäviä ja läheisiä, jotka jo alkuminuuteilla tunaroivat pikaveneellään kumoon järvellä valokuvanneen soutajan. Jälleen ollaan siis syvyyksien ja veden ääressä, mutta missään vaiheessa Frogs ei saavuta samanlaista puistattavuutta kuin Squirm, koska sen ansiot piilevät toisella, kovaan ääneen kaakattavalla suunnalla. Frogs on hienoimpia kalkkuna‑ ja roskaelokuvia maan päällä, koska se tasapainoilee jatkuvasti tahattoman komiikan, aistittavasti vilpittömän luonnon puolesta puhumisen sekä maailman sympaattisimpien tosielämän "hirviöiden" välillä. On vaikea sanoa onko kanadalainen, paljon televisiossa työskennellyt McCowan maailman lahjattomimpiin lukeutuva elokuvaohjaaja, vai loistava huumorimies, joka vain parodioi hirviökauhun tutuilla elementeillä ja ihmisen turhamaisuudella luonnon edessä.

Kumpikin tulkinta on hyvin mahdollinen, mikä tekee elokuvasta entistä kiinnostavamman. Rikas ja eläimiä vihaava metsästäjä edustaa luontoa riistävää monikansallisuutta (kartanon henkilöistä moni on myös musta), ja luonnollisesti hän pitää ihmistä maailman herrana, koko muun eliökunnan hallitsijana ja sen kohtalosta päättävänä poliisina. Jo ensimmäisten sammakoiden ilmaantuessa yksi kartanon vieraista kysyy vilpittömästi päivänsankarilta "entä jos luonto nyt oikeasti on maksamassa takaisin?" Tällaiset pätkät dialogissa puoltavat suunnattomasti ehdotusta siitä, että käsikirjoittaja Robert Blees (joka kirjoitti 1950‑luvulla myös Robert Aldrichille ja Douglas Sirkille!) olisi lintsannut muutamalta olennaiselta käsikirjoitustunnilta. Hahmot Frogsissa ovat siis joko huvittavan viattomia, itsekkäitä tai typeriä, josta jälkimmäisestä saamme lukuisia esimerkkejä siinä vaiheessa, kun itse eläinten "takaisinmaksu" pääsee käyntiin.

On uskomatonta ajatella, että Frogs olisi tehty tosissaan kauhuelokuvana, koska sen hirviöhahmot lukeutuvat todennäköisesti eläinkunnan ihastuttavimpiin, kauneimpiin ja lempeimpiin otuksiin alkaen jo pienestä koostaan. Frogs viittaa sammakoiden läsnäoloon, mutta tämä on vasta kymmenesosa totuudesta. Hirviöiksi kelpaavat kaikki matelijat ja veden äärellä viihtyvät eläimet, mikä tarkoittaa että suuri osa verenhimoisista hirviöistä koostuu myös pienikokoisista liskoista, jotka hädin tuskin uskaltavat liikkua kameran edessä ihmisten mölytessä niiden vierellä. Tämä on elokuvahistorian huvittavimpia oivalluksia, mikäli tekijät ajoivat takaa kauhuelokuvaa (jollaisena Frogsia mainostettiin ainakin vielä 1970‑luvulla). Millainen kauhuelokuvantekijä valitsee hirviöiksi maailman harmittomimpiin lukeutuvia pieniä liskoja?? Jokainen etelän maissa käynyt ympäristöstään ärsykkeitä vastaanottava ihminen tietää, että seiniin ja katonrajaan liimautuneet pienet ja tarvittaessa uskomattoman nopeat gekkoliskot eivät pelota sen enempää kuin kesäisin takapihalla hyppivät sammakotkaan. Toki Frogsin laumaan lukeutuu myös krokotiileja ja suurempia kilpikonnia, mutta niidenkin silmiltä heijastuu pikemminkin leikkisä hymy kuin nälkä.

Frogs on kirjaimellisesti ja hyvin kiitettävästi täynnä näitä "hirviöitä" ja niiden edesottamuksia uskomattoman typerien ihmisten saattamiseksi lounaakseen. Jokainen elokuvan tappokohtaus on suorastaan nerokas. Nainen haahuilee yksin kartanon takaa alkavassa metsässä ja päätyy ilkeän käärmeen ruoaksi, koska päätti paeta metsäalueen tiheimpään kolkkaan, jonka pelkät oksat ja harsot pystyisivät jo kuristamaan niitä päin juoksevan ihmisen hengiltä. Mies ei huomaa metrin päässä vieressään odottelevaa krokotiilia, joka sitten ajaa miehen lampeen, joka kuhisee useita samanlaisia mulkosilmiä. Elokuvan hämähäkkikohtaus on ehkä eniten oikeita kauhuelementtejä tavoittava ja tuo myös mieleen Peter Sykesin harvinaisemman englantilaisen hämähäkkielokuvan Venom (The Legend of Spider Forest, 1971). Venomin puistattavassa ja hidastetussa painajaiskohtauksessa hahmo juoksee oksien sekaan metsään eikä huomaa edessään odottavaa tuuheaa seittivyyhtiä, joka usean metrin säteellä on karvaisten hämähäkkien vartioima. Vastaavasti Frogsin hämähäkit ovat monilukuisia ja myös pirun ovelia, koska kykenevät suorastaan hukuttamaan onnettoman miehen puista ravistelemiensa lehtien ja harsojen alle. Vasta tämän laskelmoidun pommituksen jälkeen on aika aloittaa ateriointi, jonka yksityiskohtaisempaan esittelyyn ei enää paneuduta, ja ehkä parempi niin.

Jokainen Frogsin "hirviöistä" omaa siis huomattavasti korkeamman älykkyysosamäärän kuin sen ihmishahmot. Nerokkaimmat liskot osaavat jopa pudottaa eksoottisia kasveja sisältävän pienen kasvihuoneen hyllyiltä juuri myrkyllisimmät purkit lattialle, jotta sisälle astellut (ja ulospääsyreitin ilmeisesti saman tien unohtanut) mieshahmo saisi kokea luonnon iskun. Huvittavinta aineistoa elokuvaan tarjoavatkin siis ehdottomasti "hirviöistä" pienimmät ja ihastuttavimmat, eli suurisilmäiset, äärettömin lähikuvin kuvatut kurnuttavat sammakot sekä liimaraajaiset pikkuliskot. Liskojen ohjautuessa surmaamansa ihmisen iholle ruokailumielessä voi suorastaan aistia, kuinka "hirviöt" McCowanin ohjauksesta huolimatta nukahtavat ihmisen lämpimälle iholle näyttäen yhtä vaarallisilta kuin kesäinen perhonen kukkaniityllä (samaa voi kokeilla Suomen kesässä normaalilla sammakolla, jonka asettaminen lämmintä vettä sisältävään ämpäriin aiheuttaa välittömän nukahtamisreaktion – koe, joka olisi avartanut myös Frogsin tekijöiden maailmankatsomusta).

Frogs on ihmiskunnan tärkeimpiin lukeutuva elokuva. Frogs on yksinkertaisesti niin hieno inhimillisen tunaroinnin mestarinäyte ja luonnon sympaattisen matelijaosaston monipuolinen esittely, että vain epäonnistunut ihminen voisi antaa siitä negatiivisen ja vähättelevän lausunnon. Jo elokuvan juliste suuresta, ihmettelevän näköisestä sammakosta, jonka suuhun on piirretty ihmisen veltto käsi, kertoo siitä onnistumisesta, jonka tekijät saavuttivat teoksellaan "kauhuelokuvana". Ainoastaan muutamia dialogipainotteisia kohtauksia tiivistämällä Frogs olisi vielä tiukempi ja tukevampi kokonaisuus.

Juho Malanin

Squirm (Matelijat, 1976)

Ohjaaja:

• Jeff Lieberman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jeff Lieberman

Squirmin alussa saamme tietää, että oikeita lihansyöjä‑ ja verenjuojamatoja on olemassa Amerikankin mantereella. Tätä havainnollistavat lukuisat maukkaat lähikuvat tästä (tosielämän) aggressiivisesta matolajista, jonka edustajat (max. n. 20–30cm) kiemurtelevat sähköshokkien johdosta metallilevyn päällä. Koska elokuvantekijät näin kaltoin viattomia matoja kohtelevat lähikuvansa saavuttamiseksi, seuraa luonnollisesti matojen kosto, jolle puitteet luo syrjäisen kalastajakylän rauhan rikkova ukkonen. Myrskyn aikana sähkötolppa kaatuu maahan ja sähisee siinä itsensä loppuun – operaatio, joka aktivoi alueen maata kääntävät jättiläismadot tavallistakin elävämmiksi, ja tarinalle lopullisen pilarin suo alueelle saapunut kaupunkilaispariskunta. Seuraa ennennäkemätöntä hauskuutta, inhottavuutta ja parodian rajamailla keinuvaa hirviökauhua.

Squirmin ehdottomasti suurin ansio on ohjaaja ja käsikirjoittaja Jeff Liebermanin hyödyntämä tarinan rauhallinen eteneminen ja avautuminen, mikä tarkoittaa, että matojen läsnäolo ja saapuminen esitetään päähenkilöiden kautta, jolloin katsojakaan ei tiedä tilanteen laajuudesta heitä enempää. Toki ensimmäinen matojen raatelema ja järsimä ruumis syntyy pian ukkosen jälkeen, mutta hahmoilla ei ole tiedossa tuon raadon synnyttäjää. Katsoja toki tietää, että madot ovat syyllisiä, mutta juuri tuo tilanteen laajuus on koko elokuvan loistavin ja odottamattomin oivallus. Lieberman on myöntänyt, että elokuva on satiiri niistä hassuista hirviöelokuvista, joiden parissa hän kasvoi 50‑ ja 60‑luvuilla, ja jo matojen valitseminen elokuvan hirviöiksi kielii tästä mieluisasta, mutta hienovaraisesta parodioinnista elokuvassa, joka ei tätä piirretään erityisesti alleviivaa.

Mainittu tilanteen laajuus vie parodiankin epäuskottaviin korkeuksiin, mutta tekee elokuvasta myös täysin unohtumattoman kokemuksen niin psykologisesti kuin pinnallisestikin – ns. kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Niitä matoja kun on todellisuudessa aivan saatanasti, niin paljon, että edes tuottajat tuskin tiesivät millaiseen materiaaliin ohjaaja tulisi kuvausryhmänsä kanssa syrjäisellä talolla yltämään. Matojen hyökkäyksen hiljainen kehittyminen pakottaa katsojankin odottamaan jännittyneenä, sillä on ilmeistä, että henkilöiden talloman maan alla kuhisee jatkuvasti jotain ikävää, mutta mitään ei sallita tietoon ennen kuin on liian myöhäistä.

Elokuvan pitkän loppujakson ensimmäinen kuva, jossa tämä matojen määrä ja vittumainen tunkeutuva luonne paljastuu kuuluu ehdottomasti b‑elokuvan iljettävimpiin mutta myös innovatiivisimpiin kauhu‑ ja shokkikuviin. Henkilökohtaisesti tämä kuva aiheutti itsessäni valtaisan säikähdys‑ ja pomppausreaktion, jollaiseen ei todellakaan kiirehtivä ja huonosti rakennettu elokuva yltäisi: syynä tähän on tuo tilanteen hienovarainen kehittyminen psykologisella tasolla. Me tiedämme, että jotain on maan alla, mutta emme todellisuudessa tiedä siitä mitään – vielä.

Koko elokuvan loppujakso on yhtä hirviökauhun juhlaa. Lieberman käytti sekä oikeita nilviäisiä ja luikertelijoita että lateksista valmistettuja yhtäläisen autenttisen näköisiä synteesejä. Nämä madot ovat aggressiivisempia, nälkäisempiä ja vittumaisempia kuin yhdenkään zombie-elokuvan elävät kuolleet. Näennäisen pienestä koostaan johtuen madot saavat infernaalista sävyä toimiessaan "aaltona", alituisesti kohoavana ja kasvavana peitteenä, joka kykenee järsimään ihmisruumiin minuutissa luurangoksi.

Squirmin tekninen toteutus on loistelias esimerkki siitä, mitä mielikuvituksella ja hyvällä lavastuksella voidaan saada aikaan, vaikka rahallisia apuja ei paljon olisikaan. Elokuva hyödyntää myös veteen ja syvyyksiin liittyviä pelkoja kiitettävällä kohtauksella, jossa onkimatojen joukkoon onkin eksynyt öisestä sähköshokista kiukkuuntunut leukaluikero.

Squirm vetoaa tehokkaasti ihmisen pelkoihin ja inhotuntemuksiin, jotka liittyvät selkärangattomiin ja mullassa sukelteleviin eliöihin, ja hyvä niin. Harmittomat kastemadothan ovat todellisuudessa loistavia eläimiä!

Markus Sorsa

Jaws of Satan (King Cobra, 1981)

Ohjaaja:

• Bob Claver

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bob Claver

On piilossa viidakon, marmoripaasilla raunion. Vaan eipä enää olekaan, on ilman mitään selitystä öisessä tavarajunassa hampaat konnarin niskassa. Siitä alkaa King Cobra. Ja heti alkuun vieno anteeksipyyntö: King Cobra Warnerin vuokrakasettina ei ole FIx‑nauha vaan FI. Mutta ei anneta sen häiritä.

Perustavimmanlaatuinen symboliikka, mikä käärmeeseen länsimaisessa kulttuurissamme liitetään on tietysti sen olemus itse vanhan vihtahousun, Luciferin, inkarnaationa ja/tai lähettiläänä. Äärimmillään näin raamatullista symboliikkaa harvoin viihde-elokuvissa käytetään koska se edellyttää myös tiettyjen parametrien toteutumista hyvisten puolella, nimittäin, että sankarin tulee olla jonkin sortin pastori. Siis äärimmillään. Tämän kaliiberin raamattukauhuista mieleen tulee King Cobran ohella näin pikaisesti ainoastaan Friedkinin Manaaja. Eli kovin tasokkaasta genrestä ei todellakaan ole kysymys.

Isä Farrow on henkilökohtaisen uskonkriisin piinaama tuppukylän pastori. Hänen sukuaan vaivaa kirous johon liittyy joka kolmas sukupolvi ja käärme. Farrow luonnollisesti edustaa juuri sopivasti tuota joka kolmatta sukupolvea, ja kun käärmekin saapuu aikataulun mukaisesti aamujunalla, on kauhuleffan keitos kasassa. Heitetään mukaan vielä sirpsakka terveyskeskuslääkäri-Maggie ja tieteen ääntä korostava yliopistoboheemi Paul, alkaa asetelma toivottavasti olla jo riittävän rautalankainen lukijallekin.

Arvostaakseen King Cobraa "oikein" täytyy omata aika rajun uskonnollinen redneck-born again-George Bush ‑maailmankatsomus. Vastakkain ovat nimittäin pastori Farrowin selitys kärmeksen motiiveista ja lekuri/tiedemies-akselin hieman enemmän herpetologinen katsantokanta. Katsojan onneksi tieteellinen rationalismi saatetaan naurunalaiseksi kun mustakaapuinen uskon mies alkaa tykitellä juonta eteenpäin loppua kohti.

Kaiken kaikkiaan King Cobra on uskonnollisia teemojaan lukuun ottamatta aika keskinkertainen tekele. Näyttelijät suoltavat sikanautaa minkä suistaan kerkiävät eikä se juuri pääse esille täysin sävyttömän ja mitättömän ohjauksen luoman silmiä kirvelevän savuverhon takaa. Oikeastaan King Cobran voisi hyvin ottaa esiin esimerkkinä liian laskelmoidusta ja "turvallisesta", riskittömästä pienen budjetin elokuvanteosta. Se ei varmasti ärsytä ketään, mukaan luettuna uskonnollinen oikeisto, muttei samaan aikaan takuulla tarjoa unohtumattomia säväreitäkään kenellekään.

Markus Sorsa

Spasms (Hiljainen kostaja, 1983)

Ohjaaja:

• William Fruet

elokuva arvostelu

Ohjaus: William Fruet

Useat internet-lähteet yrittävät parhaansa mukaan vakuuttaa, että FIx‑harrastajienkin hyvin tuntema kanadalaisohjaaja William Fruet oli joskus palkittu ja lahjakas ohjaajalupaus. Nyt siis todellakin puhutaan samasta miehestä, joka Spasmsin lisäksi teki mm. mainion Henry Silva ‑vetoisen Syvä joki ‑rahastuksen Ansassa (Trapped, 1982).

Oli niin tai näin, Spasms ainakin on taattua kahden euron FIx‑herkkua parhaimmillaan. Vaan ei ehkä kuitenkaan tyypillisimmillään. Asetelma tietenkin on tuttu: aivan liian iso käärme tuodaan jostain kehitysmaasta tutkittavaksi Amerikkaan. Sangen yllätyksettömien käänteiden seurauksena käärme tietysti karkaa ja kuolonuhreiltakaan ei vältytä. Vaan katsojan onneksi Fruet maustaa soppansa parilla hieman erikoisemmalla vedolla, jotka hivuttavat Spasmsin selkeästi perus-amerikkalaisen 80's‑FIx‑kakan yläpuolelle.

Ensinnäkin: Fruetilla on kyllä käynyt valtavan hieno mäsis casting-osastossa. Tuskin mikään elokuva, missä on kuminen jättiläiskäärme, kuminen Oliver Reed ja kuminen Peter Fonda voi olla täysin mielenkiinnoton. Fonda vetää sankariroolinsa ilmeisesti urakkapalkalla – niin vähän näyttelemistä tähän puolitoistatuntiseen mahtuu Henry juniorin osalta. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään huono juttu, näyttelemisen puutteen Fonda korvaa nimittäin pelkällä karismallaan ja luontaisella läsnäolollaan – screen presencellä. Lopputuloksena Fondan luonnostelema professori Brasilian säteilee sellaista pitkästymistä mikä voi kummuta ainoastaan miehen oman uran 80‑luvun puolivälin jyrkästä alamäkivaiheesta. Tämän aikakauden toinen Fonda-vetoinen FIx‑helmi on muuten Gus Trikonisin ohjaama Armoton ajojahti (Jungle Heat – tai alkuperäiseltä nimeltään Dance of the Dwarfs, 1983).

Niin kuin Fondassa ei olisi jo tarpeeksi katetta parin euron kirppissijoitukseen, hemmotellaan meitä aficionadoja vielä Oliver Reedillä. Toisin kun Fonda, Reed kyllä vääntelee naamaansa koko palkkashekin edestä. Reedin persoonaan kytkeytyy myös Spasmsin juonellinen hyvyys: tuolla aiemmin kun pikaisesti luonnehdin Spasmsin asetelman, jätin mainitsematta erään pikkuseikan. Oliver Reedin esittämä sleazy miljonääri Jason Kincaid on pääosassa olevan kärmeksen vanha tuttu. Itse asiassa matelija on aikanaan päässyt Jasonia puraisemaankin, vaan tämä olikin immuuni. Pureman seurauksena miehen ja matelijan välille kehittyy jonkinlainen telepaattinen side, eli Kincaid näkee sielunsa silmin kärmeksen verilöylyt kuin mentaaliselta aitiopaikalta.

Ennen kuin Mr. Fruetin taidot lyttää tykkänään, täytyy kuitenkin jakaa hieman positiivistakin palautetta miehelle: näyttelijävalintojakin suurempi syy Spasmsin hyvyyteen on selkeästi se, että Fruet menee siitä mistä aita on matalin vasta elokuvan viimeisellä neljänneksellä. Kaiken kaikkiaan jännitys rakentuu jotenkin hyvin klassisella tavalla. Ensiksikin, Spasms ei näytä ilmeisen 80‑lukulaiselta, vaan sen ulkoasu on kiitettävän ajaton. Toiseksi, Fruet näyttää käärmettä kiitettävän säästeliäästi, mikä tietysti lisää elokuvan tehokkuutta. Kaiken kaikkiaan Spasmsin ensimmäinen tunti linkittääkin sen jollain tavalla ulkojäsenenä klassisen brittiläisen kauhuelokuvan perinteeseen. Parhaimmillaan Spasms kun tuo mieleen vaikkapa Night of the Demonin (1980) rauhallisesti kehittyvän uhkaavuuden.

Kaiken tämän hyvän sanottavan jälkeen täytyy kuitenkin hieman vielä toppuutella kiihtynyttä lukijaa, joka epäilemättä on jo eteisessä kirpparinkiilto silmissään vetämässä käärmeennahkaisia nilkkabuutseja jalkaan ja suuntaamassa FIx‑ostoksille. Lyhyestä haukku kaunis: loppua kohden Spasms hukkaa valitettavasti toimivan asetelmansa ja jännitteensä. Lopputaistelut ja viritelmät tuherretaan läpi parissa minuutissa ja hölmistynyt katsoja jää tuijottamaan ruutua epäuskon valtaamana. Jälleen kerran käy niin, että tekijöiden kunnianhimo‑ ja lahjakkuus-osasto ei yksinkertaisesti riitä kiristämään tahtia silloin kun se olisi tarpeellista. Kyllä näin testatuista aineksista olisi pitänyt saada aikaan loppua kohti kiristyvä tunnelma. Tällaisenaan Spasms matelee maaliviivalle ja loppuu vienoon sihinään majesteetillisen pamauksen sijasta.