Ilja Rautsi

Horror of the Blood Monsters (1970)

Ohjaaja:

• Al Adamson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Al Adamson

Kun elokuvan alkuteksteissä lukee välkkyvin isoin kirjaimin krediitti "Special color effects by SPECTRUM X", sitä vain tietää, että luvassa on jotain sekä kiinnostavaa että mahdollisesti tuskallista. Värit, tuo luojan lahja meille, saavat harvoin näin ilmeistä pääroolia elokuvassa.

Alun perusteella olisi täysin oikeutettua odottaa vampyyrielokuvaa. Riettaalta kuulostava kertojanääni selittää vampyyreista samalla kun nähdään toinen toistaan naurettavimmilla hampailla varustettuja vampyyreja iskemässä kirkuvien neitokaisten kimppuun psykedeelisesti yhteen leikatuissa väläytyksissä. Tätä jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Sitten juoni käynnistyy, ja elokuva muuttuu sci‑fiksi. Jep, Al hyökkää suoraan kaimansa Bradleyn territoriolle, vaikka aluksi tulokset muistuttavat Ed Woodia tylsimmillään. Kuvataan suoraan edestä vuorotellen monitoreja tuijottavaa miestä ja naista. Molempien taustalla on syystä tai toisesta kankaalta näyttävä seinä, vaikka yleiskuvat paljastavatkin, että huoneessa ei ilmiselvästi sellaista siinä kohtaa olekaan. Kyse on avaruusaluksen lähtölaskennasta, ja tyypit vain jaarittelevat loputtomalta tuntuvan ajan, puhuen ei‑mitään ei‑mistään. Avaruuslennon jälkeen urhea miehistö, eli John Carradine ja joukko epäkiinnostavia pallinaamoja, saapuvat kaukaiselle planeetalle. Pienoismallialus laskeutuu parin kivenmurikan viereen, mutta koska alus on niin pieni ja tekijöillä on niin vähän järkeä, näyttävät murikat giganttisilta lohkareilta, lähes vuorilta. Ensimmäisessä kuvassa ulkona on normaalia, mutta sitten SPECTRUM X näyttää mihin pystyy ja kuva muuttuu kauttaaltaan violetiksi. Aluksessa miehet tosin sanovat että ulkona on punaista. Sitten he poistuvat aluksesta ja ulkona on, kas vain, punaista. Poppoo kävelee kukkulan yli ja väri muuttuu keltaiseksi. Tätä saa kestää koko elokuvan. Löytyy myös sinistä ja vihreää. Voi pojat, yleisöllä on ollut rankat ajat 70‑luvun alussa. Planeetan asukit ovat luolamiehiä. Vampyyriluolamiehiä. Aaaa, prologilla oli sittenkin joku tarkoitus. Tai ei oikeastaan, koska asioilla ei ole mitään yhteyttä. Opimme kuitenkin, että punainen väri on vaarallista. Täytyy pitää mielessä, tietääpä sitten varoa kun maailma muuttuu punaiseksi.

Tuossa on ehkä kaikki oleellinen, mitä elokuvan tapahtumista voi sanoa paria lisäbonusta lukuun ottamatta. Yksi vampyyriluolamiesjoukkio (sellaisiakaan ei ihan joka elokuvasta löydy) on nimittäin erilainen; heillä on vasemmissa olkapäissään kumiset käärmeentyngät. Ne huojuvat kauniin näköisesti keinahdellen aina kun hyypiöt liikkuvat. Vampyyriluolamiehiä, joilla kasvaa käärme olkapäästä. Lisäksi planeetalta löytyy lepakkomieskansa; luolissa liiteleviä siivekkäitä, karvaisia ja vikiseviä miehiä. Ja joessa vaanii Futuraman (1999–) Dr. Zoidbergiä muistuttavia hummerimiehiä. Adamson, siinä vasta mies.

Kuten ehkä saattoi huomata, elokuvassa ei liiemmälti ole mitään järkeä. John Carradine sentään saa tarkkailla tilannetta aluksesta eikä nolaa itseään yhtä pahasti kuin muut sankarit. Värivaihtelut ovat harvinaisen tyhmä mutta kiehtova idea. Vaikka asiaa jaksaa ilahtuneena hämmästellä, toteutus johtaa kuitenkin päänsärkyyn. Siihen on ihan hyvä syy, miksi näin ei tehdä useammin. Kohokohtia elokuvassa ovat nyhjäävä seksikohtaus, jossa vaatteita ei riisuta, mutta vieressä piipittää ihmeellinen kirkkaan värisistä tuubilampuista koostuva futuristinen seksitehostaja (tai jotain). Sitten jykevä miekkonen esittelee värinvaihtopistooliaan ymmärrettävästi hämmästyneelle bimbolle, käyden läpi niin paljon värejä, että Ernestkin ymmärtäisi mistä on kyse.

Ilja Rautsi

Satan's Sadists (1969)

Ohjaaja:

• Al Adamson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Al Adamson

Ulkoavaruuden alkukantaisten vampyyrien parista keskelle väkivaltaisia prätkäjengiläisiä. Vaan ei hätää, raju ja rujo aihe kääntyy aneemisen Al-sedän haparoivissa hyppysissä tylsemmäksi kuin jatko-osan miettiminen Paistetut vihreät tomaatit ‑elokuvaan (1991). Kyllä, se on niin puuduttava.

Syrjäseudun kahvilaan pyyhältää hurrikaanin lailla villi ja vallaton moottoripyöräjengi, eikä aikaakaan kun nuo nahka-asuiset hirviöt terrorisoivat muita asiakkaita riettaalla käytöksellään. Tilanne repeää käsistä ja kaikki kuolevat, paitsi Johnny (Gary Kent) ja Tracy (Jacqueline Cole) jotka pakenevat autiomaahan. Jengi lähtee jahtaamaan heitä. That's the entire movie, folks.

Satan's Sadistsin katselukokemus muistuttaa kiipeämistä ylös pysähtyneitä rullaportaita; sitä tietää että normaalisti homma pyörii eteenpäin, mutta nyt kaikki on vain... pysähtynyt. Eteneminen on kankeaa ja on vähän vaivautunut olo. Takaraivossa jyskyttää tunne perustavanlaatuisesta virheestä universumin tukipylväissä. Käsikirjoitus ei sisällä oikeastaan mitään. Tällaista kirjoituskoneet tekevät kostoksi, kun ne jättää yksin viikonlopuksi. Koko komeus lienee samassa ajassa kuvattu. Mukana heiluu (kirjaimellisesti) Adamsonin suosikki, Horror of the Blood Monstersissakin nähtävä Robert Dix, vakiokasvo ja vaimo Regina Carrol sekä myöhemmin itsekin ohjaajaksi kehittynyt Greydon Clark. Clark näyttää oppineen mentoriltaan kaiken tarvittavan käsittämättömän paskan tuottamiseen, ja herran vakuuttavista krediiteistä löytyykin sellaisia helmiä kuin Satan's Cheerleaders (1977), Without Warning (1980), Wacko (1982) ja Skinheads (1989). Sekä tietysti Uninvited (1987), joka ansaitsee erityismaininnan kissakäsinuken käytöstä kauhuelokuvassa. Clark näyttää myös poimineen Adamsonilta taipumuksen (tai pakon) käyttää samoja kasvoja uudelleen ja uudelleen, George Kennedy nimittäin käy näyttämässä naamansa yllättävän monessa Greydon-mestariteoksessa.

Jos joku ihmettelee miksi jaarittelen Greydon Clarkista, se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei itse elokuvasta ole mitään sanottavaa. Kokemuksen harvoja valopilkkuja on useammassakin Adamsonin tuotoksessa esiintynyt, nyttemmin Twin Peaksin hassuna psykiatrina muistettava Russ Tamblyn prätkäjengin yltiöilkeänä johtajana. Hmmm. Tiedän että sanoin "valopilkkuja", mutta ei niitä itse asiassa enempää ole. Satan's Sadists on NIITÄ elokuvia. Eli taas tapaus jonka aikana katsoo enemmän aikalaskuria kuin itse elokuvaa. Aivot etsivät ärsykkeitä; miellyttäviä, epämiellyttäviä, ihan sama kunhan saisi edes jotain. Al ei kuitenkaan haudan takaakaan retroaktiivisesti kuuntele, vaan elokuva junnaa käsittämättömästi paikallaan kunnes sitten lopahtaa. Taipaleesta maan päällä on jälleen kulunut 85 minuuttia, joita ei koskaan saa takaisin. Jos Horror of the Blood Monsters on Al Adamsonin vireänä, joskin saastuneena sieluissamme sykkivä hyvän elokuvan nolostuttavan jälkeenjäänyt maalaisserkku, on Satan's Sadists homehtunut nöyhtäkikkare tuon vammaisen jyväjemmarin varpaanvälissä.

Ilja Rautsi

Dracula vs. Frankenstein (Verimessu, 1971)

Ohjaaja:

• Al Adamson
• Samuel M. Sherman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Al Adamson, Samuel M. Sherman

Olemme saavuttaneet pääaterian illan ruokalistassa. Kaksi kauhun titaania kohtaa toisensa myrskyisellä taistelukentällä, tiede ja magia saavat uusia ulottuvuuksia, ja tämä hirvitysten päivä saa vihdoin päätöksensä. Jos kuulostan väsyneeltä, se johtuu puhtaasti puhtaasta Adamsonista.

Juoni... huoh. Vanha tuttu Regina Carrol on saanut tällä kertaa mukaan oman laulu‑ ja tanssinumeronsa, joka esittelee hänet hyvin perusteellisesti. Regina on Judith, jonka sisko on kadonnut. Mike (Anthony Eisley) päättää auttaa häntä löytämään tämän. Kaappauksen takana on pyörätuolissa köröttelevä tohtori Durea (J. Carrol Naish), jonka huvipuistossa sijaitsevaan kauhukabinettiin nainen on raahattu. Durea on salanimi Frankensteinille, kuinkas muutenkaan. Suvun viimeinen vesa on seonnut päästään ja hautoo karmivaa kostoa häntä halveksuville muille, oletettavasti terveille, tiedemiehille. Hänen onnekseen paikalle ilmaantuu kreivi Dracula, joka tarjoaa Frankensteinin hirviötä tohtorin käyttöön. Otusta odottaa Frankensteinin laboratoriossa sama vilkkuvista erivärisistä lasituubeista koostuva laite, joka Horror of the Blood Monstersissa niin sulavasti avitti seksiaktin kliimaksiinsa. Voimme kaiketi päätellä, että Frankensteinin hirviön siis herättävät henkiin seksuaaliset energiat.

Mukana pienessä roolissa tieteisviihteen ylinörtti Forrest J. Ackerman, sekä isommassa mutta huomattavasti nolommassa Lon Chaney Jr. – jonka viimeinen performanssi Dracula vs. Frankenstein sai luvan olla. Chaney on Frankensteinin epämuodostunut apuri Groton, joka käy silpomassa ihmisuhreja herralleen. Groton ontuu murahdellen ympäriinsä ja hänen ainoa ystävänsä on pieni söpö koira.

Dracula vs. Frankensteinin piti alun perin olla jatko‑osa Satan's Sadistsille. Tämä selittää, miksi Russ Tamblyn ja muut suosikit hortoilevat elokuvaan mukaan parissa kohtauksessa. Se ei sen sijaan selitä miksi he ovat hengissä kuoltuaan edellisessä elokuvassa. Kun juoneen päätettiin lisätä SEKÄ Dracula että Frankenstein (ei voi Alia syyttää liian vähästä kunnianhimosta), heivattiin prätkäpahikset suurimmaksi osaksi helvettiin. Naurettavia kreivi Draculoita listattaessa riittää valinnanvaraa. Vanhemmista löytyy Dracula, the Dirty Old Manin (1969) "omalaatuinen" vampyyriherra ja uudemmasta tuotannosta esille pongahtavat niin Van Helsing (2004) kuin Blade: Trinitykin (2004). Sanotaan nyt, että Adamson panee parastaan, enkä tarkoita tällä hänen vaimoaan. Zandor Vorkov ‑nimellä esiintyvä, siviiliammatiltaan tuotantoyhtiön rahoituskonsultantti (!), Roger Engel kantaa viiksekkään kortensa epäkuolleiden kreivien ylinäyttelevään kekoon. Naama valkoiseksi maalattuna ja parta naurettavuutta lisäten "Vorkov" kompastelee ympäri elokuvaa (lopussa kirjaimellisesti) herättäen naurua kaikkialla minne eksyy. Ei juuri auta, että kaikki hänen repliikkinsä on jälkikäteen muokattu hyvin... elektronisen kuuloisiksi. Dubattu kreivi pääsee myös ilmaisemaan itseään mystisen monitulkintaisesti lauseilla kuten: "Olen kaikkialla, etenkin tässä huoneessa." Tietysti Draculalla on myös sormus, josta hän ampuu lasersäteitä oudosti pysäytyskuvien näköisissä otoksissa.

Silloin kun tohtori F. tai arvon kreivi eivät siunaa katsojia läsnäolollaan, elokuva on sitä mitä sen alun perin pitikin olla, tylsä hippiympäristöön sijoittuva mysteeritarina. Täynnä hassuja vaatteita, kävelyä rannalla ja outoja friikkejä lausumassa ajan kuvaan muka sopivia repliikkejä. Mies puhuu muististaan: "That's my bag. I see things and make observations for later replay." Niin, niinhän me kaikki. Greydon Clark on taas mukana kuvioissa, roolihahmon nimi on Strange ja sitä hän kyllä onkin.

Ja ihan vain vakuudeksi siitä, ettei nimi ole pelkkää huijausta, Dracula ja hirviö taistelevat elokuvan lopussa. Tai lähinnä Dracula juoksee ja Frankenstein jahtaa. Dracula kun tajuaa että aurinko nousee, joten hänen on päästävä takaisin arkkuunsa. Siispä kuolematon viisauden ruumiillistuma säntää ulos kirkosta metsään, jossa hän säntäilee edestakaisin, kunnes päätyy takaisin kirkolle! Ja kuolee.

Elokuva on taattua tyylipuhdasta Adamsonia, eli tarvittaisiin jonkinlainen elokuvallinen Rosettan kivi dekoodaamaan sekasotkun syvimmät merkitykset. Kiehtovinta koko tapauksessa on yrittää arvailla miten kohtaukset auteurimme päässä ovat liittyneet toisiinsa ja missä vaiheessa hän on saanut neronleimauksen raahata Draculan ja Frankensteinin mukaan menoon. Alun huvipuistokohtauksessa saa myös nähdä maanisesti nauravan kääpiön, joka syö dollarin setelin. Ei siis oikeastaan ole mitään syytä olla katsomatta elokuvaa. Koe kuitenkin saatettiin kunniakkaasti loppuun ja sen tulos oli ihmisaivoiksi kutsutun herkän instrumentin näännyttäminen kutakuinkin totaalisen kapasiteettivajauksen autuaaseen tilaan. Jotkut saavuttavat tämän nirvanaksi kutsutun toiseuden tilan paastoamalla tai meditoimalla, minä katson Al Adamsonin elokuvia – ja edistän samalla tieteen juhlamarssia.