Larry Cohen on yksi profiilikkaimmista amerikkalaisista indie-ohjaajista, jonka laajaan filmografiaan kuuluvat mm. klassikot God Told Me To (1976), Q – The Winged Serpent (1982) ja tässä läpikäytävä Black Caesar (1973). Ohjausuransa lisäksi Mr. Cohen on tullut tunnetuksi myös käsikirjoituksistaan, joita hän on tehnyt tv:lle, pikkutuotantoihin ja suurempiin Hollywoodin menestyselokuviin, kuten Phone Booth (2002). Omaleimaisen kotikutoinen tyyli ja omituiset juonikuviot ovat Cohenin tavaramerkki.
Julkaistu: 2004-06-30T07:00:00+03:00
Kirjoittanut:
- Antti Tohka
Totuus blaxploitaatiosta dvd:llä – osa 2: Larry Cohen
Totuus blaxploitaatiosta dvd:llä – osa 2: Larry Cohen
Uraauurtavassa blaxploitaatio-artikkelisarjassamme olemme edenneet toiseen osaan. Jos edellinen osa oli tavisleffat kattavat alkuaskel, ei mitään turhan rohkeaa ole tarjolla tälläkään kertaa. Keskitymme ainoastaan yhden ohjaajan, Larry Cohenin tuotantoon.
Cohenin menestyksekkäin oma ohjaus on hänen toinen täyspitkänsä Black Caesar, joka on samalla yksi blaxploitaatio-genren kulmakivistä. Hänellä oli visio tehdä blaxploitaatio-versio Mervyn LeRoyn rikosklassikosta Little Caesar. Nimiosaan ajateltiin aluksi, erästä lähdettä lainatakseni "pornoelokuvia keräilevää" Sammy Davis Junioria. Aivan vitun hyvän munkin vuoksi äijänkäppänä ei päässytkään mukaan projektiin, ja nimiosaan saatiin entinen ammattijalkapalloilija Fred Williamson, joka oli aiemmin esiintynyt pienessä roolissa Robert Altmanin mainiossa sotasatiirissa M.A.S.H.. Koska Fred oli kaikkea muuta kuin pienikokoinen, muutettiin elokuvan nimi muotoon Black Caesar. Kyyneleet valuvat poskilleni liikutuksesta, kun mietin miten onnekas tuotantoyhtiö oli. Fantastinen Fred "The Hammer" Williamson pääsi vihdoin näyttämään kykynsä ensimmäisessä täyspitkässä roolissa. Maailma ei enää ollut entisensä.
Black Caesarin tarina kulkee klassista mafia-elokuvien ryysyistä rikkauksiin ja huipulta mullan alle polkua. Mustan keisarin ura alkaa kengänkiillottajana, joka makean elämän toivossa aloittaa sivubisnekset mafian kanssa. Ura on nousujohteinen, vaikka ilkeä patarasistinen poliisikomisario terrorisoi Frediä. Komisariosta muodostuu valkoisen väkivaltakoneiston symboli, alistetun peltoneekerin piinaaja. Tarinassa on blaxploitaatio-elokuvalle poikkeuksellisen paljon särmää. Kaikki hahmot ovat hyvin ristiriitaisia ja yleisesti ottaen epämiellyttäviä, samaistumisen mahdollisuutta ei juuri ole. Jo esikoisohjauksestaan Bone lähtien on Cohen taitanut poliittisesti epäkorrektien ja mielenkiintoisten henkilöhahmojen luonnin.
Totuuden nimessä on sanottava, ettei Black Caesar ole mikään viiden tähden taiteellinen riemuvoitto. Budjetin nipistäminen minimiin (Cohen kertoo kommenttiraidalla, että hän piti budjetista ylijääneet rahat) tekee elokuvasta välillä hieman kotivideota muistuttavan. Esim. Rick Bakerin tekemät erikoistehosteet ovat todella surkeita ja latistavat väkivaltakohtausten tunnelman. En itse asiassa usko, että elokuva olisi kohonnut nykyisen asemaansa, jos ei Fredin jadeobeliskin loistoon verrattava karisma olisi tuonut lisäarvoa jokaiseen kohtaukseen, jossa tämä naisten unelma ja miesten roolimalli esiintyi. Esimerkiksi kohtaus, jossa kamera seuraa mustan keisarin ja tämän apureiden kävelyä New Yorkin kaduilla, on yksi cooleimmista kohtauksista ikinä, vaikka sisältönä on vain seurata tiukannäköisten pukumiesten tepastelua. Elokuvan taustamusiikkina soi James Brownin klassinen soundtrack, jonka pitäisi löytyä jokaisen rytmimusiikin ystävän levyhyllystä, mieluiten alkuperäisenä vinyylipainoksena.
Dvd:n jenkkijulkaisulla oleva ohjaajan kommenttiraita on erinomaisen viihdyttävä ja informatiivinen paketti pikkubudjetin elokuvanteosta. Tuotannon vaiheet kerrataan itseironisella ylpeydellä. Cohen käy elokuvan läpi kohtaus kohtaukselta viljellen herkullisia anekdootteja. Erityisen mielenkiintoista on kuulla, että elokuvaa leikattiin viime hetkellä siten, että loppuratkaisu muuttui. Viime hetkellä tarkoitetaan tässä sitä, että ohjaaja marssi jokaiseen nykiläisteatteriin henkilökohtaisesti päivää ennen ensi-iltaa ja leikkasi osia lopusta pois. Myös Fred Williamsonin naisseikkailut kulissien takana tuovat hymyn huulille. Lukijoille ei tule yllätyksenä se, että herran punaanijahti oli Black Caesarin box office ‑voittojen tasoinen menestystarina. Tekniseltä laadultaan julkaisu on moitteeton, tosin ei mitenkään häikäisevä. Kommenttiraidan lisäksi ekstroihin kuuluu elokuvan traileri.
Menetyselokuvalle oli totta kai saatava jatko-osa ja tuotantoyhtiön pamput pistivät ohjaaja Cohenin jälleen puikkoihin, vaikka sekä hänellä että Fred Williamsonilla oli samaan aikaan toinenkin isomman studion rahoittama projekti käynnissä. Cohen ohjasi monsterivauvaelokuvaa It's Alive ja Fred oli pääosittamassa mustan miehen James Bondia, That Man Boltia.
Jos Black Caesar yritti olla ns. oikea elokuva, on Hell up in Harlem jotain muuta. Se on käsittämättömän väkivaltainen pulp-pläjäys, joka onnistuu olemaan omalla kahelilla tavallaan ensimmäistä osaa viihdyttävämpi katsomiskokemus. Tällä kertaa rikollishierarkiassa huipulle nousee Black Caesarin isä, jota esittää James Bondista tuttu Julius Harris. Fred itse jättäytyy bisneksenteossa taka-alalle (todennäköisesti siksi, ettei voi olla kahden elokuvan kuvauksissa samaan aikaan) ja puuttuu peliin vasta, kun vastapuolen äpäröinti on mennyt liian pitkälle. Hell up in Harlem on lähes pornoelokuvarakenteen omaava teos, seksuaalisten aktien sijasta näemme erilaisia väkivalta-akteja, jotka vain satunnaisesti liitetään "tarinaan". Onneton käsikirjoitusrakenne ja ensimmäistä osaa dominoineen raivokkuuden puute ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on erittäin svengaava teos. Svengaavuutta ei juurikaan vähentänyt edes se typeryys, että studio ei suostunut ottamaan ääniraidan rytmittäjäksi James Brownin elokuvaa varten tekemää soundtrackiä, koska version a) (Black Caesarin kommenttiraita) mukaan Brown ei ollut toimittanut Black Caesariin elokuvamusiikkia, vaan itsenäisiä kappaleita tai version b) (Hell up in Harlemin kommenttiraita) mukaan maestrolta tilattu elokuvan Slaughter's Big Rip‑Off elokuvamusiikki olisi ollut elokuvan nimeä vastaavaa kusetusta. Enivei, Mr. Brown tuskin hirveästi maindasi studiopamppujen järkeilystä, koska kun Hell up in Harlemin soundtrack julkaistiin itsenäisenä levynä... oli sen nimi Payback ja sehän oli saatana äijän kaikkien aikojen myydyin levy ja nimibiisi on about kaikkien aikojen sämplätyin kappale. Hyvä, hyvä! Soulin kummisedän sijasta whacka-whacka ‑skittaa hakkasi Edwin Starr, joka hänkin teki aivan riittävän vakuuttavaa jälkeä.
Elokuvan väkivaltakuvaston sekavuutta selitellään kommenttiraidalla seuraavasti: ohjaajalla oli tapana "tappaa" lähes jokainen näyttelijä hyvissä ajoin ennen kyseisen henkilön työrupeaman loppua, sillä jos ko. henkilön ja Cohenin sukset olisivat menneet kuvausten aikana ristiin, olisi potkujen antaminen ollut helpompaa. Tämän lisäksi muutamia kohtauksia improvisoitiin arvatenkin lähinnä siitä syystä, ettei mitään kunnollista käsikirjoitusta ollut missään vaiheessa olemassa. Leikkaushuoneessa kohtuullisen pihiltä vaikuttava Cohen ei sitten raaskinut jättää näitä kohtauksia pois elokuvasta ja ne lätkittiin sinne tänne tarinan keskelle.
Molempien elokuvien "poliittisuus", sellaisena kun 70‑luvun militantin kansalaisoikeusliikkeen käänteisrasismi sen eteemme saattoi, korostuu loppuratkaisuissa, jotka tuovat härskiydessään mieleen Addio zio Tomin "payback" ‑kuvaston ja Van Peeblesin Sweet Sweetback's Baad Asssss Songin käsirautamurhat. Hell up in Harlemin loppua ohjaaja jopa pahoittelee ja sanoo katuvansa. "Tämä olisi saanut jäädä tekemättä". Olen vahvasti eri mieltä. Äärimmäisyyksiä näytettäessä saattaa joskus The Maninkin päässä historian siivet ruveta havisemaan ja omaa toimintaa voi joutua arvioimaan uudelleen. Rasismi oli kuitenkin vielä 70‑luvun Yhdysvalloissa pitkälti rakennettu systeemin sisään ja osa äidinmaitoa, joten kohtausten shokeeraavuus oli varmasti tuolloin päätähuimaava. En olisi pitänyt yllätyksenä, jos edesmenneet johtaja Hoover ja kuvernööri Reagan olisivat paskoneet housuihinsa, jos olisivat sattuneet elokuvateatteriin eksymään.
Hell up in Harlemin kuvanlaatu ja ekstrat ovat samaa luokkaa Black Caesarin kanssa. Kehottaisin elokuvista kiinnostuneet sivuuttamaan eurooppalaiset versiot suosiolla ja tilaamaan Jenkeistä levyt, joista ohjaajan kommenttiraita löytyy.
Edellisellä kerralla mainitsin, että tässä osassa tultaisiin käsittelemään myös Larry Cohenin esikoisteos Bone. Nähtyäni sen en kuitenkaan näe mitään mahdollisuutta nimittää elokuvaa eksploitaatioksi, saati sitten blaxploitaatioksi, joten jääköön tuon pienen mestariteoksen käsittely irtoarvosteluosastolle tai jonnekin muualle.
Hitaasti, mutta varmasti etenevän Totuus blaxploitaatiosta ‑sarjamme kolmannessa osassa olisi tarkoitus ottaa haltuun kaksi todella vaikutusvaltaista menestyselokuvaa: Superfly ja The Mack, joista molemmista on julkaistu todella herkulliset erikoispainokset.
