Uneliaat ja tunnelmavetoiset elokuvat

Oon huomannut palaavani toistuvasti parin suosikkielokuvani ääreen. Näitä elokuvia yhdistää unelias tunnelma, viipyilevät otokset ja jokin epämääräinen kaipuun tunne. Kyseessä ei siis varsinaiseti ole mikään genre tai lajityyppi, mutta toivoisin joka tapauksessa löytäväni lisää tämänkaltaisia elokuvia. Annan esimerkkien selventää tarkemmin:

Chungking Express:



Ensimmäinen näkemäni Wong Kar Wai ‑elokuva oli sysipaska My Blueberry Nights. Se sai mut karttamaan Wongin elokuvia, kunnes taivuin kriitikkohypen toimesta Chungking Expressin pariin, ja hyvä niin. Kahdesta erillisestä episodista koostuva Chungking Express kertoo yksipuolisesta rakkaudesta, ikävästä ja kaipuusta. Tarinankerronta etenee hienosti omaperäisellä tyylillään, mutta ensisijaisesti elokuvassa ihastuttaa upeat otokset yöllisestä Hong Kongista. Upean kuvauksen ja näyttelijäntyön avulla hahmojen tunnemaastoa esitellään hienosti ilman dialogiakin. Parhaimmillaan Chungking on kun se tekee normaalista ja arkisesta taianomaista. Tylsyys, odotus ja yksinäisyys ovat monesti kuvauksen keskiössä, mutta viipyilevät otokset eivät lipsahda yhdentekevän ja mälsän puolelle. 

Yöllinen Hong Kong, viipyilevä kameratyöskentely ja kaipuu ihmiskontaktiin ovat yhtymäkohtia myös tähän toiseen elokuvaan, ja vaikka tapahtumapaikka vaihtuukin, pysytään edelleen Aasialaisessa suurkaupungissa.

Lost In Translation:




Sofia Coppolan paras elokuva tähän mennessä, ilman mitään epäselvyyttä. Tässä on leffa jonka pariin palaan säännöllisesti uudestaan ja uudestaan. Elokuvan juoni jää henkilöhahmojen ja tunnelman jalkoihin, eikä tässä mitään twistejä jää kyllä kaipaamaankaan. Murray ja Johansson tekevät elämänsä roolityöt. Kyseessä on kaksikko, jotka ovat tahoillaan tyytymättömiä omiin elämiinsä ja eritoten omiin parisuhteisiinsa. Nämä yksinäiset matkaajat kohtaavat Tokiossa, ja löytävät toisistaan jonkinlaisen sielunkumppanin. Elokuvan upeat kohtaukset buddha-temppelistä hotellin taivasbaariin toimivat melkein myyntipuheena Tokioon matkaamiselle. Elokuvan ytimessä on kuitenkin jälleen kerran hahmojen kokema merkityksettömyyden ja avuttomuuden tunne, sekä kipeä tarve oman paikkansa löytämiselle. Joillekin tämä on tylsintä paskaa, meikälle pelkkää kultaa.

Jotain yhtäläisyyksiä näihin elokuviin löytyy mm. Before Sunrise-sarjan leffoista, Mike Leigh'n tuoreemmista elokuvista jne, mutta jos joku osaa suositella jotain vielä enemmän noiden kahden pätkän tapaisia elokuvia niin fire away.

Mites tämä Michelangelo Antonioni? Epämääräistä kaihoa, viipyilevyyttä ja modernia angstia ainakin löytyy. Pohjavire ehkä vähän synkempi kuin esimerkkielokuvissasi.

^^ Pitääpä tarkistaa. Vaikuttaisi tosiaan olevan vähän raskaampaa kamaa kuin em. leffat, etenkin tuon viimesen esimerkki-kuvan perusteella :D

Etenkin Chungking Expressissä hienoa on mielestäni se, että vaikka hahmot käy läpi vaikeitakin tunteita, niin se herättää ajottain jopa naurua.

Café Lumière (Kôhî jikô)

http://akas.imdb.com/title/tt0412596/

Juuri takaisin Tokioon palannut Yôko kirjoittaa tutkielmaa Taiwanilaisesta säveltäjästä, käy vanhempien luona, tapaa ystäviä jne.

Mitään suurta juonikaarta ei löydy vaan elokuva on enemmänkin tunnelmointia.

JariM (29.6.2013 14:28)

Café Lumière (Kôhî jikô)

http://akas.imdb.com/title/tt0412596/

Juuri takaisin Tokioon palannut Yôko kirjoittaa tutkielmaa Taiwanilaisesta säveltäjästä, käy vanhempien luona, tapaa ystäviä jne.

Mitään suurta juonikaarta ei löydy vaan elokuva on enemmänkin tunnelmointia.

Trailerin pikaisen tarkistuksen perusteella vaikuttais olevan aika lähellä sitä mitä etsin. Tänks!

Pen-Ek Ratanaruangin Last Life in the Universe. 

http://www.rottentomatoes.com/m/last_life_in_the_universe/

Mario Bavan "whip and the flesh" oli mielestäni aika surrealistinen. Juoni tai näyttelijät eivät kovin erikoisia ole. Lavasteet kylläkin miellyttivät mutta ohjaaja tavoitti aika erikoisen tunnelman, taisin vhs-aikoina katsoa sen 3 kertaa 2 päivän kuluessa mikä liki ennätys. Die hard 1 kyttäsen 3 kertaa PÄIVÄN aikana...mutta tuota ei kannata pitää vertauskuvana, die hardin nähtyäni italoelokuva oli tuntematon käsite paitsi jos olin jotain conan wannabeitä nähnyt...

Ellei odota suvereenia mestariteosta, Teruo Ishiin myöhäistuotos Screwed saattaa miellyttää. Täyttää mainitsemistasi kriteereistä ensimmäisen ja viimeisen. Minibudjetti voi kuultaa vähän ikävästi läpi, mutta ei ollut mun mielestäni toteutukselta häiritsevästi pois.

Fellinin 60-luvun elokuvat osuvat mielestäni kaikki tähän ryhmään. La Dolce Vita virtaa eteenpäin ilman mitään sen kummempaa juonta, seuraamme nuoren kirjoittajan/journalistin hidasta muuttumista itsensä ja kykynsä kieltäneeksi kyynikoksi, 8½ nyt on jo suorastaan käsite surrealistisine ja unenomaisine jaksoineen. Näitä elokuvia voi myös katsoa uudelleen ja uudelleen, ja aina niistä löytää joitain pieniä uusia palasia ja puolia.

Juliet of the Spirits on jäänyt syyttä vähemmälle huomiolle, mutta summaa mielestäni onnistuneesti Fellinin kehityksen siihen asti. Värit iskevät kieltämättä silmille, mutta kun niihin tottuu on elokuva erittäin nautittava kokemus. Etenkin alun spiritismi-istunto ja viimeisen kolmanneksen unenomaisuus ovat terävintä Felliniä. Sitten on tietysti vielä 1969 tehty Satyricon, mutta siinä mennäänkin jo melko lailla tästä rajauksesta ohi.

Jonathan Glazerin Birth oli iloinen yllätys. Epämääräinen tarina saadaan toimimaan raukean ohjauksen ja erittäin onnistuneen kuvauksen avulla ja Kidman vetää hienosti. Glazerin musavideoissa ja toisesa täyspitkässä Sexy Beastissa on samanlaista hieman epätodellista kuumottelua.

On suoranainen pakko myös mainita Werckmeister Harmonies. Kesällä tuo tuli katsottua kolmeen kertaan – juuri mikään ei toimi paremmin kun takana on pitkä, pölyinen, äänekäs ja likainen purkupäivä, jolloin pikkauskoneet laulavat ja rälläkät iskevät tahtia.

Nostetaas hyvää. Tätä aloittajan haluamaa asiaa taitaa löytyä enemmän tai vähemmän ainakin seuraavista aasialaisista elokuvista:

1) Tripla H:lta eli Hsiao-hsien Hou:lta jo aikaisemmin mainittu hyvä Cafe Lumiere, joka itselläni muuttuu jokaisella katsomiskerralla aina pykälän paremmaksi, joten jos ei heti kolahda, niin uusintakatselua vaan myöhemmin. Lisäksi kannattaa katsastaa Flowers of Shanghai ja Millennium Mambo, joista Flowers of Shanghain pitkä yhden oton aloituskohtaus on tunnelmaltaan ja intiimivalaistuksessaan hävyttömän hyvä, ja Millenium Mambon aloituskohtaus tunnelman luojana sinisten neonvalojen loistaessa, sekä samalla pehmeän mandariinikiinan kutitellessa korvissa toimii hyvin.

2) Shinji Aoyaman yli kolmetuntinen road movie Eureka, joka sekin muuttui paremmaksi uusintakatselussa ja on toistaiseksi näistä Aoyaman artsy-elokuvista se ainut hitti, jos Lakeside Murder Casea ei lasketa mukaan, joka ei taas kuulu tähän haluttuun aiheeseen, mutta on näppärä murhamysteeri kuitenkin.

3) Jun Ichikawan Tony Takitani. Tarinaa yksinäisyydestä ja parisuhteen kaipuusta tai jostakin tyhjyyden täytöstä elämässä.

4) Hiroshi Ishikawalta, muutaman naisen eloa Tokiossa käsittelevä Tokyo.Sora, ensirakkaudesta kertova Su-Ki-Da ja ohjaajan uusin harmaansävyinen road movie Petal Dance. Su-Ki-Dassa toimii ensimmäinen puolisko paremmin, koska sen osuuden näyttelijät nyt vaan ovat parempia kuin toisen puoliskon. Petal Dancessa on hyvä loppusyksyinen / alkutalvinen tunnelma, eli ei ehkä oikein sovi nyt kesän kynnyksellä katsomiseen. Su-Ki-Da sopii siihen parhaiten.

5) Hirokazu Kore-edalta, Maboroshi no hikari taitaa osua tähän, mutta en ole nähnyt elokuvaa vuosiin, niin en mene vannomaan. Ohjaajan Air Doll kuitenkin taitaa sopia tähän oikein mukavasti.

6) Goro Ishiin, unelias, hämyinen, savuinen, tunnelmallinen Labyrinth of Dreams, vaikka taitaa mennä enemmän noirin suuntaan, niin kannattaa silti katsastaa. Tosin noirista pitää mainita se Japanin paras nähty noir toistaiseksi, eli Masahiro Shinodan Pale Flower, jossa on Toru Takemitsun loihtima päräyttävä äänimaailma ja jossa on tietysti aivan ihana Mariko Kaga. Kagasta taas tuli mieleen, että Ko Nakahiran Only on Mondays ei sovi tähän, mutta jälleen kerran valloittavan Mariko Kagan vuoksi pitää elokuva mainita tässä yhteydessä.

7) Ryuichi Hirokilta, River, missä on noin 13 minuuttinen yhtäjaksoinen otto Tokiossa, eli ainakin riittää fiilisteltävää Akiban alueella.

Muitakin tietysti olisi, mutta ei vaan voi muistaa mitä kaikkea on tullut katsottua. Jos Tsai kelpuutetaan tähän, niin ihan mikä vaan elokuva Ming-liang Tsailta (Goodbye Dragon Inn ainaskin), paria viimeisintä häneltä en ole nähnyt, mutta 1990 ja 2000 vuosikymmeniltä mikä vaan voisi mennä. Niin ja Abbas Kiarostamin Like Someone in Lovea ei saa unohtaa, joka alkaa keskeltä kohtausta ja päättyy keskelle kohtausta ja näiden välissä on sitten muutamia nättejä fiilistelyjä pitkin matkaa.

No, ihan ekana tuli mieleen mario bavan whip and the body

Kaikki Aleksandr Sokurovin leffat.

Komppaan myös Werckmeister Harmoniesia, myös muut Tarrin leffat sopivat kyllä kuvaukseen, etenkin Satantango.