On jotain mätää Ruotsinmaalla... tai ainakin oli 70-luvulla, kun Bo-setä Thrillerin kasaan laittoi. Muka. Niin kovin eksploitaatiohenkisenä tähänkin päivään asti markkinoitu kielletty hedelmä on yhtä lailla sukua taide-elokuvalle kuin törkymaakarien tuotoksille. Samalla se on mielestäni yksi merkittävimpiä pohjoismaalaisia elokuvia vesimiehen ajan lopun jälkeen.
Viberniusin omien sanojen mukaan lähdettiin tekemään yltiökaupallista paskaelokuvaa: joko kommentti oli silkkaa vittuilua, Vibernius oli yltiöpihalla kaupallisuuden laeista, tai molempia. On totuus mikä tahansa, lopputulos on suurempaa kuin osiensa summa ja ansaitsee ehdottomasti paikkansa elokuvahistoriassa muutoinkin kuin skandinaavisena harvinaisuutena / kuriositeettina.
Mistä edes aloittaisi vaikuttuneiden ylistysten tulvansa? Vähän helvetin hienoa minimalistista kerrontaa ja valtavia välejä tarinan etenemiseen jättäviä aukkoja jotka mielikuvitus saa paikata miten parhaiten taitaa. Koko konsepti joka on arveluttava, tavallaan realistinen ja elokuvan nimen mukaan synkkä kuin pimein kuviteltavissa oleva komero. Christina Lindberg, jonka nukkemainen olemus nosti allekirjoittaneella Sex and Furyssa raivoa pintaan, on tässä korvaamaton, inhontäyteisen kytänpotkimisilmeen kilpaillessa jopa itse Meiko Kajin suorituksen Female Prisoner Scorpion ‑sarjassa kanssa. Vieraannuttava äänimaailma, superhitaat hidastukset, kauniit ruotsalaismaisemat. Yleinen säälimättömyys. Toteava kerronnan tyyli ilman turhia moraalisia painotteluja tai muita korostuksia. Suorastaan runollisiksi yltyvä väkivalta yleensä ja loppuratkaisu erikseen.
Mikään tästä vaikutuksen määrästä ei tietenkään olisi mahdollista, ellei Vibernius oikeasti tietäisi mitä helvettiä on kameran takana touhuamassa, ellei pelissä olisi oikeaa näkemystä ja kunnianhimoa, ellei tekijä olisi ollut mitä todennäköisimmin äärivittuuntunut esikoiselokuvansa taloudellisesta uppoamisesta, mikä oli ilmeisesti päämotivaatorina Thrillerin syntyyn. Raha ratkaisee? Varmaan niin, mutta ei kaikkea. Mukana on oltava hitosti aitoa tekemisen liekkiä, jotta kokonaisuus erottuisi oikeasti siitä umpikaupallisesta tusinaskeidasta mitä 70-lukukin kaikessa uljaudessaan niin monilta mantereilta pulppusi Mansonin klaanin tekojen ja hippikauden loppumisen kokeneen eksploitaationnälkäisen yleisön ravitsemiseksi. Sitä Thrilleristä löytyy.
Markus Sorsan arvostelu Elititistille vertaa Thrilleriä rohkeasti antiikin tragedioihin, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Jotain kerta kaikkiaan fatalistista, suurta ja absurdiudessaankin karun käsinkosketeltavaa on filmille tallentunut.
Piruko siinä on, että nykyisenäkin sensuurin murtumisen aikana on eurooppalaisen ja/tai pohjoismaalaisen haettava Thrilleriä itselleen jenkkilästä R1-julkaisuina? Taitaa olla painoskin loppu sekä lyhentelemättömästä "explicit" editionista että They Call Her One-Eye ‑alaotsikolla kulkevasta siistitystä (hardcore-seksiaktit pois, väitetysti myös silmänpuhkaisukohtaus, en ole tarkistanut). Jälkimmäinen versio on katsomatta mutta hyllystä löytyy, mielenkiinnosta ja vertailun vuoksi piti olla molemmat.