Andersonin uusi elokuva on hyvin hämmentävä tapaus, elokuvallisesti erittäin kiehtova, mutta teemallisesti ehkä liiankin alaston.
Päähenkilö Freddie Quell on kiinnittymään kykenemätön hylkiö, II maailmansodan veteraani, joka ei antisosiaalisen luonteensa vuoksi kykene sitoutumaan yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa Joko tarkoituksellisesti tai tiedostamattamaan hän hankkii aina syyn poistua tai paeta. Hän kantaa muistoissaan sodanaikaisia kokemuksiaan, mutta ennen kaikkea muistoa juoposta isästään ja psykoottisesta äidistään; se ei elokuvasta selviä onko Quell henkisesti rampautuneiden veteraanien edustuma ja näin aikakautensa kuva Yhdysvalloista, vai onko sota vain yksi sinällään merkityksetön askel hänen lapsesta saakka rampana vaeltaneen psyykensä polulla. Kun Quell jälleen kerran maisemaa vaihtaessaan törmää Lancaster Doddiin, syntymässä olevan uskonlahkon The Causen karismaattiseen päähahmoon, hän löytää jollakin tasolla kadottamansa isähahmon. Dodd terapoi häneen uskovia ja yrittää eheyttää edellisistä elämistä saakka mukana roikkuneita traumaattisia kokemuksia, jotta nykyinen elämä voisi jatkua ilman kieltämistä. Kaksikon välille kehittyy erikoislaatuinen ja ristiriitainen rakkaussuhde, jonka motiivit jäävät jokseenkin hämärän peittoon; kumpikaan ei tarvitse toistaan mutta samaan aikaan he eivät halua luopua toisistaan, aivan kuin he eivät olisi kokonaisia yksinään.
The Master ei ole elokuva skientologian, tai sitä edustavan The Causen, syntymisestä. Se ei kerro vallan ristiriitaisista vaikutuksista ihmisiin. Se ei kerro suuruuden tavoittelusta. Se ei kritisoi eikä moralisoi, se ei esitä kysymyksiä eikä analysoi. Sodanjälkeinen USA ympäristönä omintakeisen uskonlahkon syntymiselle on vain taustana kahden yhteiskunnan normien ulkopuolelle jäävän miehen erityislaatuisen suhteen kuvaamiselle; mutta The Master ei ole myöskään kasvutarina. Anderson on leikannut pois elokuvasta kaiken turhan, kaiken mikä ei liity Quellin ja Doddin suhteeseen. Muut henkilöt ovat läsnä ja tuntuvat eläviltä, mutta ovat auttamatta sivuosassa ilman aktiivista roolia tapahtumien kulussa.
Joaquin Pheonix on laittanut kaikkensa peliin esittäessään Quellia, jonka ulkopuolisuutta ei tarvitse selittää sanoin. Ulkopuolisuus kuvastuu hänen silmistään, vinosta hymystään, ja hänen lyttyyn painuneista olkapäistään; hänen sosiaalisuudessaan on jotain vinoa ja epäsynkronista. Pheonix pyrkii antaumuksellisesti vangitsemaan Quellin hahmoon sen jatkuvasti läsnä olevan erilaisuuden, jonka sanotaan heijastuvan useista psykoosiriskin omaavista, niistä jotka eivät ole kuten muut. Väkisinkin tulee mieleen Jack Nicholsonin samankaltainen, joskin verbaalisempi, McMurphy One Flew Over Cuckoo's Nestissä. Pääasiallisena erona on se, että siinä missä McMurphyn sopeutumattomuus kohtaa normaalin, onnistuu Quell löytämään rinnakkaismaailman Doddin lahkosta, pakenemaan normaalia. Seymour Hoffmanin vähintäänkin yhtä mainio Dodd liikkuu jossain Wellesmäisen mahtavuuden ja David Brentmäisen tragikomiikan välimaastossa. Dodd vaikuttaa varsin erilaiselta kuin Quell, hän on vakuuttava, karismaattinen, seurallinen, vakuuttava. Doddin seesteisyys on kuitenkin täysin riippuvainen hänen itse luomansa maailman eheydestä, välittömästi kun jokin uhkaa hänen sääntöjään, hänen asemaansa kaikkea määrittävänä ja kannattelevana auktoriteettina, hän reagoi kun aggressiivinen pikkulapsi: kiroilee, huutaa ja hankkiutuu väkivaltaisesti eroon ristiriitaa aiheuttavasta tekijästä. Kun särön aiheuttaja on poissa, palaa rauha hänen mieleensä, hän voi taas olla inhimillinen. Hänen oma haavekuvansa itsestään ei mitenkään voisi olla olemassa tavallisessa maailmassa, jossa yksin hänellä ei ole kaikkien jakamatonta ja kyseenalaistamatonta kuuliaisuutta.
Elokuvan kerronta on haastavuudestaan huolimatta kiehtovaa, kyse on käytännössä näyttelijävetoisista kohtauksista, jotka kertovat jatkuvasti jotakin Quellista ja Doddista, mutteivät tarjoa selkeää kronologista tai kehittyvää draaman kaarta. Tilanne saattaa vaikuttaa polkevan ajoittain paikoillaan, mutta hereillä oloa vaaditaan jatkuvasti, sillä sitä mitä ei kerrota tai näytetä on kuitenkin koko ajan pohdittava. The Master näyttää ihmiset piinallisen staattisina alusta loppuun, ainoa mikä muuttuu on katsojan ymmärrys siitä kuinka heidän persoonansa toimivat. Muutos ei ole elokuvan puitteissa mahdollinen, eikä Anderson voi tarjota helpotusta sitä halajaville. Quell on enemmän itsensä vanki kuin vapaa yksilö, jonka olisi valinnoillaan mahdollista muuttaa kohtaloaan. Tämä on monella tavaa rehellisempää "human conditionia" kohtaan kuin tarjota selkeä kehitystarina, joka nostaa tai romahduttaa sankarinsa näiden aktiivisten valintojen mukaisesti ja tarjoaa moraalista tarinaa siitä kuinka yksilö kykenee luomaan maailmansa.
The Masterin hienoista piirteistä huolimatta en ole täysin vakuuttunut, alussa mainittu riisuttuus on samaan aikaan elokuvan heikkous ja vahvuus. Hillitty kuvamaailma ei anna itsensä häiritä Seymor Hoffmanin ja Pheonixin showta, ja musiikki tukee heidän suhteensa erikoislaatuisuutta yhdessä hieman off-beat rytmityksen kanssa. Kiehtova leffa, jos ei mikään itsestäänselvä mestariteos.
7/10