Miloš Forman

Perustetaanpas nyt oma ketju myös tsekkiläis-yhdysvaltalaiselle Miloš Formanille, jolla ei näytä moista aiemmin olleen. Forman on vuosien saatossa luonut omaan rauhalliseen tahtiinsa melkoisen joukon merkittäviä elokuvia, joista löytyy niitä suuria ja vähän pienempiä tuotoksia. 50-luvulta näihin päiviin saakka jatkunut ura on ollut lähinnä matkaa yhdestä menestyksestä toiseen, mutta aloitan kaiken lähes alusta. Eli lähdetään kykykilpailuun...

Konkurs (1964)



Kommunistinen Tsekkoslovakia ei ollut järin rikasta maaperää rock'n'rollille ja uuden ajan aalloille. Forman on jakanut tämän suoraviivaisen dokumenttielokuvansa kahteen osaan, aluksi näemme kahden puhallinorkesterin harjoituksia ja näissä soittavien kahden nuoren miehen viehtymystä moottoripyöräkisoihin. On monta eri tapaa rakastaa musiikkia, joten uusi ja vanha kohtaavat monella tasolla ja tämä vastakkainasettelu jatkuu kun elokuva siirtyy toiseen osaansa.



Kykykilpailu eri bändien ja solistien kesken on valvottu ja virallisen tahon mieleen ei näytä olevan uusi englanninkielinen musiikki. Äänekäs ja rosoinen ilmaisu sekä parin keskeisen hahmon esiin tuominen piirtävät tarkan kuvan "sosialistisen realismin" siunauksista. Forman ei viisaasti osoita mitään turhan tarkkaan, mutta katsoja voi silti lukea rivien välistä miten tarina tulee jatkumaan sen jälkeen, kun kamerat on viety pois. Mainoslauseessa todetaan että elokuva käynnisti tsekkiläisen uuden aallon, jos tilanne on tosiaan tämä, niin avaus oli aika yllättävä.

Hieno mies, hienoja elokuvia. Forman on vastuussa kahdesta ajattomien suosikkieni noin sadan elokuvan shortlistilleni aina päätyvästä elokuvasta, One Flew Over the Cuckoo's Nestista ja Amadeusista. Diggaan erityisesti hänen tavastaan kuvata ihmisiä kaikkine omituisuuksineen ja erikoisinekin sisäisine ja ulkoisine kauneuksineen siinä missä vikoineen.


Pystytkö MiR editoimaan vielä ketjun nimeä? Haku ei näytä suhuässää tunnistavan, jos se kirjoitetaan tavallisella ässällä. Törmäsin ketjuun ihan sattumalta selatessani arkistoja.


The Firemen's Ball (Milos Forman, 1967)


Riemastuttavaa absurdia farssia niin kovin todentuntuisesti ja uskottavasti. Hyvää tarkoittavien jäykkäniskojen järjestämät tanssiaiset kääntyvät hiljalleen fiaskoksi mitä moninaisimmista, kovin inhimillisistä syistä jotka kaikki voidaan summata lyhyesti: ei se ilkeys, vaan se inhimillisyys ja sen sisar typeryys. Arpajaispöydän tragikoominen kohtalo on kenties se muistettavin osuus illan kulusta, mutta sanailu ja juhlaväen teot tarjoavat monia pieniä helmiä pitkin matkaa. Mainio tapaus, sekä toteutuksen että tarinan puolesta. Pilkka kalisi aikanaan nilkkoihin turhankin tehokkaasti ja osoitti ettei virallisilla tahoilla useinkaan ole huumorintajua.

Black Peter (1964)


Muistutus lähes 50 vuoden takaa, ettei nuorisolla ole koskaan helppoa. Kalkkikset eivät ymmärrä, mihinkään et kelpaa, mitään et tee oikein, aina olet epävarma itsestäsi. Pälyilevien liimatukkien ja änkyttävien kompuroijien seuraaminen läpi arjen on ajattoman sympaattista ja hauskaa katsottavaa. Nuorisokuvauksena se peittoaa americangraffitit mennen tullen, ehkä siksikin että suomalaiseen sielunmaisemaan peilaten 60-luvun tsekkivastineissa on sitä samaa metsäläisyyttä kaupunkilaisen pinnan alla. Tahti on hieman unelias eikä sisältö kummemmin ala mistään tai lopu mihinkään, mutta kiinnostavaa se on seurata.

Loves of a Blonde (1965)


Noloja tilanteita, myötähäpeää ja hieman tragediaakin samassa paketissa. Teemoissa nuoruuden vaivoista ja sukupolvien eroista on paljon yhteistä vuotta aiemman Black Peterin kanssa. Vihaan melkoisella antaumuksella adjektiivia "elämänmakuinen", mutta parempaakaan en tähän hätään löydä kuvaamaan Formanin cocktailia dokumentaarista kuvausta ja realistisen tuntuisia ja näköisiä hahmoja. Mahdottoman sympaattinen kokonaisuus tämäkin, sama miten päin ja mistä vinkkelistä katsoo.

Audition (1964)


Minä en kyllä hetkeäkään jaksa uskoa että tämä olisi dokumentti, vaikka dokkariksi tätä väitetään IMDB:tä myöten. Kun Formanin varhaisteokset on tullut katsottua ikään kuin väärässä järjestyksessä, niin moni naama on tätä myöhempien elokuvien pää- ja sivuosista tuttu, ettei etenkään sen puolesta jaksa uskoa, että Forman olisi samoista muusikko ympyröistä saanut poimittua niin monta näyttelijää tuleviin fiktiivisiin rooleihin. Jos tämän seikan ei anna häiritä, samaaa tosielämän läheiseen ilmaisutavan magiaa tämä edustaa kuin Formanin muukin tsekkiläistuotanto. Henkilökohtaisesti pisteitä rokottaa toisessa osassa pahimmillaan sietämättömäksi käyvä aikalaismusiikki, ei jaksa suhtautua eikä ymmärtää... Tuntui enemmän yleissivistävältä kuin nautittavalta.

Horí, má panenko / The Firemen's Ball (1967)


Forman tökkäsi kommunistisen maailman pyhää lehmää esittäessään sankarilliset palomiehet täysinä tolloina tässä aikoinaan rohkeaksi katsotussa komediassa. Huumori rakentuu jälleen miltei dokumentaariseen kuvaukseen, jossa juhlien järjestämisen vaikeudet ja etenkin kauneuskilpailun junailu saavat ikääntyvät ukot näyttämään täysiltä typeryksiltä.


Hauskaa oli huomata, miten soittokunta vetää taustalla mm. Beatlesin tuotanto "palokuntalaistettuina versioina", torvien törähdellessä torvien kourissa. Juhlat rankistuvat oluen virratessa ja kommellukset vain pahenevat ja pahenevat, kunnes saavutaan jo edellä mainittuun voittopöydän lahjojen katoamisen puintiin. Myötähäpeäähän tässä tunsi edelleen, ja vaikka kyseessä on selvästi aikansa tuotos, jota pitää katsoa aikansa laseilla, on se myös tavallaan nautittava.

Taking Off (1971)


Alussa soi jälleen musiikki, mutta tällä kertaa ei käännytäkään aivan heti puhtaan komedian puoleen kun päähenkilöiden tytär, 15 ja puoli vuotias Jeannie, päätyy karkaamaan kotoaan. Tarinan kehittyessä ja tilanteiden avautuessa komedian määrä lähtee kuitenkin vankkaan nousuun, kun keskiluokkaiset vanhemmat ryhtyvät etsimään tytärtään, tutustuen siinä samalla elämän muihinkin spektreihin. Uskomattomin joukko on kuitenkin karanneiden lasten vanhempien muodostama yhteisö, jossa asiat kirjaimellisesti syttyvät tuleen. Harmi että nimen käännös ei ole niin onnistunut.


Alun pitkä johdatus musiikillisten koe-esiintymisten kautta johdattaa kauniilla, ja armottomalla, tavalla tarinaan. Ja mitä itse tarinaan tulee, niin suorasta yksinkertaisuudestaan huolimatta siinä on ajatonta hohtoa. Ja lisäpinnat tietysti vielä Ike ja Tina Turnerin, sekä heidän joukkonsa, mukanaolosta. Uskomatonta, vain Forman pystyy tähän.

MiR (30.10.2016 23:03)

Alun pitkä johdatus musiikillisten koe-esiintymisten kautta johdattaa kauniilla, ja armottomalla, tavalla tarinaan.

Elokuva kannattaa katsoa jo pelkästään Mary Mitchellin "Ode to a Screw":n takia!